Nurmes-koirat johdanto

 

Tämä blogi valottaa Nurmeksesta peräisin olevien koirien taustoja. Näitä Nurmeksesta peräisin olevia koiria on yleisesti kutsuttu hieman virheellisesti Nurmes- koiriksi.
Nimitys on tullut siitä, että “Nurmes” kennelnimi otettiin käyttöön 1911. Sitä ennen kutsuttiin ns. hammarströmiläisiäkin Nurmes- koiriksi. Yhteistä näille koirille on kuitenkin se, että nämä molemmat suvut ovat Nurmeksesta peräisin. Näillä molemmilla suvuilla on ollut
merkitystä luotaessa nykyistä suomen ajokoiraa. Tämä ei siis ole mikään hyvin tarkka koirien sukututkimus.

 

  Kuvassa Nurmes Paha s. 8.1.1905

LÄHTEET

Aalto, Teemu, Suomen Kennelliitto - Finska Kennelklubben ry:n historia I osa 1889 - 1935. Jyväskylä 1991
Hackman, Wilfred, Suomen Kennelklubin Ajokoirajaosto 1902 - 1942, Helsinki 1944
Hackman, Wilfred, Suomen Kennelklubin Ajokoirajaosto 1942 - 1952, Helsinki 1952
Hackman, Wilfred, Suomen Kennelklubin Ajokoirajaosto 1952 - 1962, Helsinki 1962
Lampio, Eero, Yli Lapin Rajojen. Jyväskylä 1936
Lampio, Eero Eräretkiä Pohjolan lohivesillä ja riistamailla. Helsinki 1930
Lampio, Eero, Hannikainen, Lauri, Petsamon opas. Helsinki 1921
Lyytikäinen, Pentti, Suomen ajokoirat- ja niiden harrastajat. Helsinki 1961
Ritvola, Yrjö, Suomen ajokoirajärjestö - Finska Stövarklubben ry vuosina 1962 - 1971. Espoo 1973
Saloheimo, Viljo, Nurmeksen historia. Helsinki 1953
Korhonen, Arvo, Karjalan Kennelklubin historia 1910 - 1925. Viipuri 1925
Mikkonen, V.I, Suomen kennelliitto 10-vuotis julkaisu. Helsinki 1945
Suomen Kennelklubin aikakauskirjat, 1896 - 1935
Suomen Kennelklubin Vuosikirjat I - XXII
Suomen Kennelliiton vuosikirjat I - VII
Ajokoiramies 1962 -

METSÄSTYS NURMEKSESSA

 

Nurmeksen ympäristössä oli suunnattomia ja laajoja erämaita, joita ensimmäiset tänne tulleet asukkaat käyttivät elatukseen ja varallisuuden hankkimiseen. Pyyntielinkeinojen

tärkeyteen viittaa vuoden 1637 maakirja luetellessaan koirat, teräsjouset, verkot, nuotat ja veneet tuottavan omaisuuden joukossa. Jalkajousi säilytti asemansa aina 1700 luvun lopulle ja oli 1600 luvulla ainoa metsästyksessä käytetty ampuma-ase. Verotuksessa sen

äyriluku oli 36, koiran 30. Jousi oli käytetyin ase pikkuriistan pyynnissä. Etenkin oravia sillä oli kätevintä pyytää, sillä nuoli oli tylppä ja paksupäinen, joten oravan nahka ei mennyt pilalle. Ansoja käytettiin lintuja ja jäniksiä pyydettäessä. Tärkeimmät pyydykset olivat rihmat, joita viritettiin jänisten poluille. Ansapaikat kuuluivat jatkuvasti niille pyytäjälle, niin ettei vieraalla ollut samoille seuduille asiaa. Sen sijaan suurriistaa pyydettiin keihäin ja kirvein. Silloin käytettiin useampia miehiä riistan kaadossa, sillä karhun kaato oli vaarallista, ja hirven ja peuran ajo väsytti pian yhden miehen. Susia pyydettiin kuopilla, jotka oli ohuelti peitetty ja varustettu syötillä, niin että susi tavoitellessaan syöttiä putosi peitteen läpi kuoppaan. Ketut otettiin yleensä pesästä pentuna ja kasvatettiin aikuisiksi, jolloin nahasta sai täyden hinnan. Metsästyksessä oli siis 1600-1700 luvuilla päätekijänä turkisten hinta. Ruokakysymys oli vasta toisella sijalla-tosin kyllähän hirvestä saatiin lihaa pitkäksi aikaa.

 

Metsästys menetti elinkeinona merkitystään 1700-luvun loppupuolella, sillä turkiseläinten kannat vaihtelivat ja vähenivät ajan mittaan. Metsästyksen merkityksen vähenemistä kuvastaa sekin, että 1700-luvun verollepanossa ei jalkajousta otettu enää huomioon. Muuta pikkuriistaa pyydettiin edelleen ansoilla ja rihmoilla ja aseetkin alkoivat tulla jo mukaan. Rihma ja ansatiet olivat edelleen hyvin tärkeitä. Niinpä Nurmeksen syrjäkylissä, kuten Mujejärvellä, näitä ansateitä pidettiin niin tärkeinä, että ne luettiin talon kiinteään omaisuuteen kuuluviksi. Myös rautapyynti alkoi yleistyä, ja niinpä kettuja pyydettiin

raudoilla ja ketun jalkapuulla; myös koiria alettiin käyttää jäljityksessä. Pesäpyyntiä harrastettiin edelleen. Nurmeksen metsissä liikkui tuohon aikaan enimmäkseen punakettuja - tosin joskus saatiin ristikettujakin. Turkikset, jopa oravien ja jänisten nahat muodostivat tärkeän tulolähteen muutamille onnekkaille, jotka osasivat pyyntitaidon. Esimerkiksi mainitaan Pekka Kortelaiselle v. 1801kertyneen 57 jäniksen ja 7 oravan nahkaa. Suurriistaa pyydettiin samoilla menetelmillä kuin aikaisemminkin. 

Peurojen vähenemisen takia annettiin1764 annettiin ensimmäinen rauhoitusmääräys, jonka Pielisen puolen historia tuntee. Peurat rauhoitettiin sen talven ajaksi. Peuroja pyydettiin myös aitojen avulla. Se oli sellainen pyyntitapa, että aitaan jätettiin aukkoja sinne tänne ja näihin aukkoihin oli viritetty nuora, jota koskettaessaan peura laukaisi suuren jousen. Tämä saattoi liikkeelle nuolen, joka oli asetettu niin, että se osui nuoraa koskettavaa peuraa. Tässä pyyntitavassa oli yksi heikkous: se ei nimittäin “tuntenut”, mikä eläin nuoraa kosketti. Niinpä vuoden 1775 talvikäräjillä oli esillä tapaus, jossa syytettiin kolmea palomäkeläistä miestä siitä, että heidän aitansa oli tappanut kaksi hevosta kettulanmäkeläisiltä miehiltä. Karhuja alettiin pyytää myös haaskoja käyttämällä, koska aseen käyttö mahdollisti sen. Ensimmäinen maininta metsästykseen käytetystä talonpojan aseesta löytyy vuodelta 1751. Pyssyseppänä mainitaan viekiläinen Paavo Heikura. Tapporahaa ryhdyttiin maksamaan , kun petojen aiheuttamat vahingot lisääntyivät. Viimeinen suuri karhunkaataja oli Nurmeksen seudulla ollut kruununtorppari Pekka Lasanen Kuohatista. Hänen mainitaan kaataneen miehuusvuosinaan 29 karhua. Hänen sanottiin käyttäneen kaikenlaisia aseita - jopa pelkkää seivästä.

1800-luvun lopulla pyyntielinkeinojen merkitys väheni entisestään, mutta ruokavalion rikastuttajana metsästyksellä oli ollut oma merkityksensä. Karhuista oli riesaa etenkin 1870-luvulla. 1872 mainitaan niitä olleen laumoittain ja niiden kynsissä menetti pitäjän itäosissa henkensä 30 lehmää. Karhujahtiin yritettiin saada miehiä lupaamalla 200 mk:n tapporaha karhusta. Tämäkään ei jaksanut houkutella miehiä metsälle. Tästä asiasta kirjoitettiin sanomalehdissäkin. Eräskin kirjoittaja lupasi, että karhut kaadettaisiin seuraavana laskiaisena ja tapporahat pantaisiin kansakoulukassaan. Karhut jäivät kuitenkin kaatamatta ja seuraavana kesänä jäi jälleen kymmeniä lehmiä karhujen hampaisiin. Valtiopäivämies Mikko Heikura ehdottikin, että pitäjän sinettiin laitettaisiin karhun kuva, koska niitä kuljeskeli saloilla enemmän kuin lehmiä.

Vuonna 1874 karhut saattoivat ahdistella jopa hevosta kyntäjän edestä. Petojen hävittämiseksi järjestettiin oikein suurajo kahden pitäjän voimin, mutta saaliiksi saatiin vain yksi jäniksen poika, orava ja käärme. Karhut kuitenkin hävisivät itsestään ja 20 vuoteen niistä ei ollut riesaa. Vuonna 1903 ilmestyi susia Jokikylän tienoille ja siellä meni hyviä ajokoiria susien suihin. Uskaltautuipa eräs susi Nurmeksen kauppalaankin ahdistelemaan koiria. Tätä sutta metsästettiin kolme päivää ja se saatiin saarretuksi Kynsisaareen, jossa se sai erään metsämiehen haulikosta itseensä, mutta osuma oli ollut heikko, joten susi jatkoi matkaansa. Tämä susi saatiin saarretuksi 27.1 1903 ja seuraavana päivänä O.W. Timonen sai suden ammutuksi. Se oli ollut nuori, painanut 35 kg ja ollut 160 cm pitkä.

Vuonna 1913 karhuja oli taas runsaammin. Kunnanlääkäri Edvart  Backberg, joka oli innokas metsämies ja eränkävijä, ampui tuona vuonna erään karhun haaskalta Nurmeksen läheisyydestä. Myös metsänhoitajat harrastivat vahinkoeläinten pyyntiä. Vuosina 1917-1921 esiintyi susia jälleen runsaammin.

Pienriistan metsästys oli 1800-luvulla lähinnä ansapyyntiä. Sillä oli jopa taloudellistakin merkitystä, koska saalista riitti usein myytäväksikin. Markkinahinnoissa oli tarkoin määrätty jänisten, teerien ja metsojen hinnat.

 

Syksyllä 1880 ilmestyi ensimmäinen rajoitus tälle metsästykselle, sillä tuolloin kiellettiin lintujen pyynti sulan maan aikaan. Tämä johtui siitä, että saalis ennätti pilaantua ennen pakkasia. Vuonna 1900 Kuopion metsänhoitoyhdistys ehdotti jänisten ansapyynnin kieltämistä joko kokonaan tai ainakin lumien ajaksi. Nurmeksen kuntakokous asettui tätä ehdotusta vastaan, sillä se olisi estänyt jänisten saannin köyhällistöltä siksi, että heillä ei ollut ampuma-aseita eikä ajokoiria. Lisäksi jänikset olisivat lisääntyneet saloseuduilla haitaksi asti. 

 

Ansapyynti lopetettiin kuitenkin lainsäädäntöteitse yleisen mielipiteen pitäessä sitä läinrääkkäyksenä. Tämä lopetti tuon joskus tuottoisankin ammatin, sillä ansoista saatua riistaa ei sen jälkeen voinut tuoda markkinoille, eikä pyssymies päässyt niin runsaisiin tuloksiin, että olisi voinut myydä pois isompia eriä. Metsästys väheni näin kotitarpeen tyydyttäjäksi ja harrastukseksi. Ansapyynnin kieltämisen jälkeen ajokoirat alkoivat  Nurmeksessa yleistyä kovasti, esimerkiksi Ylikylään tuli ajokoiria runsaasti.