Ajokoiran alkujuuria jatkoa
Samoin kuin muutkin eurooppalaiset ajokoirarodut ovat puolalaisetkin ajokoirat periytyneet kuuluisasta St.Hubertin ajokoirasta. Puolalainen ajokoira on kuitenkin ainoa koira jota englantilaisen verikoiran ohella voidaan pitää tämän metsämiehen historiallisen ajokoiran jälkeläisenä suoraan alenevassa polvessa. Puolalaiset ajokoirat voidaan jakaa kolmeen rotuun.

1. Raskaat puolalaiset ajokoirat.
Niillä oli lihaksikas pää, paksu kuono ja riippuvat huulet. Pääkallo oli korkea ja kulmakarvat huomattavat. Korvat olivat pitkät, leveät ja poimuiset ja ne sijaitsivat alhaalla. Silmät olivat mustat mutta eivät suuret . Nahka päässä ja kuonossa oli ryppyinen. Kaula oli paksu ja kaulanahka riippuva. Runko oli jonkun verran kokoon painunut ja leveä rintainen. Takaruumis oli heikosti kehittynyt. Raajat olivat keskipituiset paksuine ja pyöreine käpälineen. Häntä oli paksu ja koukkuinen. Karvapeite oli lyhyt ja kiiltävä. Väriltään ne olivat mustia punaisine merkkeineen tai valkoinen suurine mustine läiskineen ja punaisine merkkeineen sekä pieniä mustia tai punaisia pilkkuja valkoisella pohjalla.
Sipoon metsästysyhdistyksen puolalaiset ajokoirat olivat olleet tätä rotua. Nurmeslaisen Yrjö Tervamaan Renun Helyn voitettua ensimmäisen kerran ajokuninkuuden kirjoitettiin Koiramme lehdessä eräässä artikkelissa hieman arvostelevaan sävyyn Nurmes- koirista. Niiden sanottiin periytyvän tästä rodusta ja pointtereista. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa, vaan Nurmes- koirat periytyvät sen aikaisista parhaista ajokoirasuvuista. Lähinnä ruotsalaisista ja saksalaisista ajokoirista kuten muutkin tärkeimmät ajokoirasuvut vuosisadan alussa. Kirjoittelun tarkoitus oli varmaan pelotella, ettei Renun Helyä käytettäisi siitokseen sen ulkomuodon takia. Ei tiedetty sitä, ettei Hely voinut saada jälkeläisiä, koska se oli palelluttanut kiveksensä nuoruudessaan.

2.Keveät puolalaiset ajokoirat:
Nämä olivat raskaan puolalaisen ja jonkin venäläisen ajokoiran risteytyksiä, joiden pää oli kiilamainen ja päälaki terävä. Korvat olivat kolmikulmaisia eivät kuitenkaan leveitä. Ne sijaitsivat alhaalla ja ulottuivat kuononkärkeen. Häntä oli lyhyt ja kaareva. Koira ei ollut pitkä eikä korkeajalkainen. Väriltään ne olivat mustia selvästi esiintyvine punaisine merkkeineen. Mustan värin alla oli paikoittain harmaa, tiheä pohjavilla. Kannuksien katsottiin kuuluvan rodulle.

3.Pieni puolalainen ajokoira:
Näitä koiria käytettiin yksinomaan jäniksen ja kauriin metsästykseen. Kettua nämä koirat eivät ajaneet. Tämän koiran kotimaa ei ollut Puola, vaan Liettua, missä se oli yleinen. Kooltaan koirat olivat pieniä muistuttaen kettua. Kuono oli terävä ja lyhyt. Korvat olivat pienet, puoleksi pystyssä ja verrattain leveät. Ruumis oli kapea ja pitkä, jalat olivat lyhyet ja hienot. Häntä oli tuuheavillainen ja jonkin verran koukkuinen, mutta ajon aikana suorassa. Karvapeite oli tiheää. Väriltään koirat olivat mustia suurine ruskeine merkkeineen tai ruskeaan vivahtavia, vaalean keltaisine merkkeineen.
Puolalaisia ajokoiria ei kuitenkaan käytetty hyvin paljon siitokseen , koska puolalaisten pahin vika lampurilaisuus esti sen ilman muuta.

Kuurinmaalainen ajokoira on välimuoto länsimaalaisten ja itämaisten ajokoirien välillä. Siinä oli säilynyt länsimaisten raskas ruumiinrakenne, samalla lyhyet korvat, jotka eivät muodostaneet poimua. Karvapeite oli pitempi ja karkeampi harmaine pohjavilloineen. Ominaisuudet viittaavat
itämaisen ajokoiran sukulaisuuteen. Tämä rotu ei ollut suurikasvuinen vaikka se oli voimakas
ja raskasrakenteinen. Kuono oli lyhyt ja paksu ja huulet jonkun verran riippuvat. Korvat eivät olleet pitkät vaan leveät. Rungoltaan ne olivat tanakoita. Rinta oli erittäin leveä. Jalat olivat lyhyet ja paksut. Väriltään ne olivat mustia punaisine tai vaaleine merkkeineen.

Venäläiset ajokoirat
Venäläiset kynologit jakoivat Euroopassa olevat ajokoirarodut kahteen suureen ryhmään. A) länsimaiset ja B) itämaiset. Edelliseen laskettiin kuuluvaksi kaikki Länsi- ja Keski-Euroopassa olevat rodut sekä venäläisistä roduista puolalaiset ja kuuriinmaalaiset. Itämaisiin laskettiin kuuluvaksi puhtaat venäläiset ajokoirarodut joita oli vuosisadan alussa neljä rotua: kostroomilainen, muinaisvenäläinen, hitaasti ajava venäläinen ja ns. harlekiinit.
Kostromilainen:
Rakenteeltaan kostromilaiset olivat vahvarakenteisia ja niillä oli syvä rinta. Käpälät olivat paksut ja lyhyet. Varpaat hyvin asettuneet likelle toisiaan ja varpaitten välissä oleva nahka hyvin kehittynyt. Pää oli pitkä ja soikea ja päälaki kapea. Korvat olivat pienet ja aina kolmikulmaiset ja sisäpuolelta karvapeitteiset. Silmät olivat pienet ja ruskeat. Häntä oli paksunpuoleinen ja sitä se kantoi tavallisesti alhaalla. Kaula oli paksu ja lyhyt. Korkeus oli 55 - 60 cm. Karvapeite oli pitkää ja karkeaa sekä hyvin tiheää. Väriltään niitä oli erilaisia, toisilla oli tummahko selkä ja alaosa vaalea. Kuonossa oli vähän valkeata samoin kuin käpälissä ja hännän päässä sekä rinnassa. Toiset olivat ruskeanpunertavia, varpaissa oli hiukan valkeata samoin kuin rinnassa. Oli sellaisiakin, jotka olivat punertavia tummahkolla selällä ja sivuilla. Haukku näillä koirilla oli ollut sointuva, kauas kantava ja hyvin kertova sekä monisointuinen. Paras puoli näillä koirilla metsästettäessä oli ollut se, että ilmalla ei ollut vaikutusta metsälle menoon.

 

Kostroomilainen ajokoira


Hitaasti ajava venäläinen ajokoira:
Hieman pienempi kuin kostromilainen, jota se muuten muistutti. Sillä oli ainoastaan leveämpi pää ja kuono oli lyhyempi. Kippurahäntäänsä se kantoi aina ympyrässä.
Harlekiinit:
Harlekiineille oli ominaista niiden väri, harmaa suurine tai pienine mustine merkkeineen. Niillä oli joko toinen tai molemmat silmät valkoisia. Vaaleankeltaisia merkkejä esiintyi myös. Harlekiinin risteytyksissä väri meni sitkeästi perintönä, sitä vastoin silmien valkoiset värit harvemmin. Tammeliinin Hurtingia väitettiin harleekiiniksi, mutta sitä ei varmuudella osattu sanoa, oliko se sellainen. Hurtingia sanottiin kuitenkin harlekiinin väriseksi.

Ranskanssa oli useita eri ajokoiralajeja. Samanlaista verta löytyy myös ajokoiristamme, sillä paritettiinhan Hurting Trissan-nimisen ranskalaisen ajokoiranartun kanssa. Varmasti ei tiedetty, mitä ranskalaista ajokoirarotua Trissan oli.

Sveitsiläiset ajokoirat:
Sveitsissä oli lukuisia ajokoirarotuja, jotka olivat nopeita, tiukkoja ja sitkeitä. Aarganer rotu, oli suurta, raskasta ja löysähköä. Tavallisin oli Sveitsin ajokoira valkoisine ja keltaisine merkkeineen. Korkeudeltaan 38-54 cm. Thurganilainen oli väriltään punaisenkeltainen pienine valkeine merkkeineen. Korkeudeltaan 40-50 cm. Luzerilainen oli harmaanvalkoinen tai mustaanharmaa pilkullinen. Korkeudeltaan 44-48 cm. Berner oli kolmivärinen, kevyt ja jonkin verran suurempi kuin edellinen, 47-55 cm. Sveitsissä harrastettiin metsästystä samoin kuin Suomessakin. Vuosisadan alussa oli kuitenkin Sveitsissä jo useissa kantoneissa metsästys kielletty. Sveitsiläistä verta on tullut niitten sveitsiläisten ajokoirien kautta, joita Rydholm ja Hamilton Ruotsissa käyttivät siitokseen ja joitten jälke läisiä aikoinaan tuotiin lukuisasti Suomeenkin. Myös sveitsiläiset meijerimiehet toivat mukanaan Suomeen ajokoiria.

Luzerner- , Aarganer-, Berner-, Tavallinen sveitsiläinen-, Thurganer ajokoira