Hamamströmmiläiset

Nurmeksesta levisivät jo viime vuosisadan puolelta hammarströmiläiset ajokoirat. Nämä koirat saivat nimensä Axel Hammarstömmin mukaan. Hänellä oli Sally niminen narttu, jonka jälkeläisiä alettiin kutsua hammarströmiläisiksi. Tämä nimitys oli yleinen, ja sitä käytettiin Suomen Kennelklubin aikakausikirjankin sivuilla. Sally oli syntynyt 1891. Sen isä oli apteekkari Nevanderin Hej (i. Molla om.tri. Ek) ja emä maisteri Sahlsteinin Kaisu (i. Krut 163 I om. O. Wrede e. Mea om. M. Waleen). Sallyn suonissa virtasi siis sen ajan parhaimpien koirien verta.
Sally oli ollut kaunis, ruumis kevyt ja tiivis, kooltaan keskikokoinen, punaisenruskea, erinomaiset jalat ja käpälät. Näistä kuuluisista käpälistä on monta mainintaa aikakauskirjojen sivuilla siitä, miten ihmeellisen kestävät ne olivat olleet ja siitä miten sitkeästi Sally periytti tätä ominaisuutta jälkeläisiinsäkin.
Sallystä kertoi Axel Hammarström seuraavaa aikakauskirjan 1909 sivuilla: ”Se oli harvinaisen hyvä käyttökoira, sen hyvien tapojen luulen osaksi johtuneen siitä, että 13 vuoden ajan metsästin sillä lupa-ajan alusta sen loppuun. Kasvatin sen luottamaan itseensä. Hyvää vaikutti myös, että kun Pielisen jää oli sulanut vei Sallyn Kuusisaareen (sijaitsee lähellä Nurmesta Pielisellä), jossa se sai olla kaikessa vapaudessa lehmien ja lampaiden seassa ja saipa aina ajaa jänistäkin sopivan suurella saarella. siellä oppi se kotieläimiin ja piti käpälänsä aina kunnossa. Metsästysmatkoillani ei sää ja ilman lämpötila merkinneet mitään. Aikaisin syyshelteellä, myöhemmin jäisellä maalla, sateessa tai lumipyryssä, hangessa, 18 asteen pakkasessakin ajo kävi yhtä varmasti ja tasaisesti. Syvässä lumessa Sally meni hiljaa, mutta varmasti ja väsymättä, kunnes jänis kaatui.”
“Sally tuli viime vuosinaan löysäksi, nuorempana se ei tehnyt itseään siihen koskaan vikapääksi. Tämä vika lisääntyi vuosien mukana. Harvat ovat muuten niin uupumattomia kuin se oli. Olin kerran metsästämässä Koskenkorvalla (n. 30 km Juukaan päin). Tulin kotiin myöhään kolmannen päivän iltana, ja apteekkari Castrenin pyynnöstä läksimme seuraavana päivänä Valtimolle, missä metsästimme kolme päivää kovalla jäisellä kelillä. Monta jänistä ammuttiin etenkin Valtimolla. Sitten palattiin takaisin kärryillä, joka oli kaikkea muuta kuin lepoa koiralle. Seitsemäntenä päivänä oli Sally kotona kiinni, tassut olivat erinomaisessa kunnossa, koira oli hiljaa ja rauhallinen. Kahdeksannen päivän aamuna se oli karannut Lehtovaaralle (Nurmeksen itä-puolella oleva alue)  ja ajoi koko päivän. Erinomaiset jalat. Kenties se oli hitaanpuoleinen ylösottaja, mutta muuten aivan moitteeton”. Lisäksi Hammarström kirjoittaa seuraavaa: “Olen metsästänyt 14 vuotiaasta saakka, mutta koskaan ei minulla ole ollut sellaista koiraa kuin Sally oli ja moni sen pennuistakin oli erinomainen. Kolmetoista vuotta en suoraan sanoen tehnyt muuta kuin olin metsässä. En harrastanut saarijahteja, vaan metsästystä Nurmeksen seudun useinkin koskemattomilla erämailla, missä yksi tai kaksi metsämiestä ei merkinnyt mitään ja harva oli kuitenkin se jänis joka sai rauhassa kulkea. Päiväkirjani, joka murheellista kyllä on epätäydellinen, osoittaa montako jänistä ja kettua oli kullakin metsästysmatkalla ylhäällä, montako ammuttiin sekä mistä syystä otus hävisi.”

Tämän kokeneen metsästäjän sanoista voimme muodostaa itsellemme käsityksen kyseessä olevan suvun kantaemän ominaisuuksista.

 

 

 

 

Hammarström osasi valita huolellisesti Sallyn pentueiden isän. Hän valitsi siitosuroksiksi sellaiset koirat jotka olivat hyviä käyttökoiria ja joitten ulkonäkö mahdollisimman paljon muistutti Sallya. Niinpä olikin Sally periyttänyt maailmaa suurenpuoleisella pentulaumalla. Sallyn pennut olivat olleet hyvin kysyttyjä aikoinaan ja menivät kaupaksi kilvan (pennun hinta 50 mk, oli siihen aikaan kova hinta pennusta, miehen päiväpalkka n. 2,70 mk)). Sally paritettiin 4 kertaa. Vain yhdessä parituksessa on mukana sukusiitosta, nimittäin u. Lahjan kanssa. Lahja oli Sallyn sisaren poika. Tämä paritus kuitenkin lienee ollut onnistunein yhdistelmä.

Lauri Forss kirjoitti ensi tapaamisestaan Sallyn kanssa seuraavaa: “Muistan tarkkaan hetken, kun tulin näkemään Sallyn työtä ensi kerran, olinhan samalla itse ensi kertaa metsällä. Läksimme kotirannasta Nurmeksen kauppalasta lennätinpäälikkö Axel Hammarströmmin, isäni (nimismies Karl Forss) ja Sallyn kanssa purjeveneellä lahden vastakkaiselle rannalle jusseja hätyyttämään. Leppoisasti puhalsi lauhkea etelätuuli ja hitaasti kulki vanha vene. Kenties oli vauhti koirankin mielestä hidasta, koskapa hyppäsi veteen puolitiessä lahtea, joka on noin kilometrin levyinen. Koira ui kiireimmän kaupalla rantaan ja hävisi näreikköön. Juuri kun mekin olimme rantaan ehtineet, alkoi noin 500 metrin päässä sydäntä vihlova haukku. Ajo kierteli ympärillämme tiheikössä, kerran laukkasi jänis ampumamatkan ulkopuolelta isäni ja minun edessä olevan niityn poikki koiran intohimoisesti huutaessa kintereillä. Toista tuntia hyvän aikaa oli ajo aivan taukoamatta kestänyt kun kaukaa kuului odottamaton pamaus ja ajo taukosi. Juoksimme sinne ja siellä makasi pupu veräjän luona hengettömänä Sallyn voitonriemuisena sitä nuoleskellessa. Talon isäntä oli kuullut ajon, tullut passille ja lähettänyt tuliluikustaan murhaavan panoksen pihtikintun sydämmeen.” “Tälläinen oli siis ensi tutustumiseni Sallyyn.

 

 

Mielikuvituksissani olen myöhemmin monasti elänyt saman hetken, tuntenut ensimmäiset metsämiesinnon värähdykset sydämmessäni, ja siksipä onkin unohtumattomasti mieleeni painunut koiran työ. Vaikka koira oli hakiessa hitaanpuoleinen niin ajossa oli tulisuutta vaikka muille jakaa, ääni tiheä soinnukas ja kuuluva. Sallyllä oli jokin ominaisuus pysyä ajettavan kintereillä niin ettei välimatkaa ollut usein ollenkaan”. Näin siis Lauri Forss kirjoitti Sallystä. Hammarströmiläisiä arvostettiin niiden metsästysominaisuuksien takia. Niille oli ollut ominaista kestävyys, erinomainen metsästysinto, harvinaisen kestävät käpälät, ja milloin metsästettiin pitempiä aikoja kerrallaan, niin kestävyys tuli silloin hyvin esille. Vuosisadan alun joensuulainen ajokoiramies J. Suomalainen totesi hammarströmiläisista koirista seuraavaa: “Mitä intohimoisena metsämihenä voin näistä koirista sanoa, asetan hammarströmmiläiset etusijalle metsäkoirina seuraavien ominaisuuksien takia: Ne ovat rakenteeltaan kevyttyyppisiä, kooltaan keskikokoisia, erittäin hyväjalkaisia, tiivistekoisia, metsässä vilkasliikeisiä, hyvävauhtisia ja eriomaisen kestäviä, jos tosiaankin metsästetään pitemmän aikaa. Ainut vika näissä koirissa on ollut se, että löysyyttä tulee vanhemmalla iällä, tosin tiukkasuisiakin on esiintynyt. Sitä vastoin voimaa, kestävyyttä ja intoa on poikkeuksetta ollut jokaisessa hammarströmiläisessä koirassa joka minulla on ollut. mm. Vili, Kuule 1434, Kaiku (Kuulen sisar),Vainu Tikkala 73 VIII, Pikku-Vili 2038 VIII, Jalo IX 533 VIII, Virkku II ja lukemattomia
muita, joita ei ole rotukirjaan merkitty”. Hovioikeuden neuvos E. Sopanen Savonlinnasta kirjoitti hammarströmiläisistä koirista seuraavaa: “ Olen aina pitänyt näitä koiria itselläni, koska niillä on ylivoimaiset metsästysominaisuudet muihin sukuihin verrattuna. Olen minä pitänyt muitakin sukuja, mutta aina rinnalla on ollut nurmeslaisia. Olimme kerran Savonlinnan mies- ja koiralauman kanssa metsällä. Kun olimme viikon metsästelleet, niin muista koirista ei ollut enää minun pikku-Ressulleni seuraa. Ressu lasketteli niin kuin ei mitään. Metsästyskaverit ihmettelivät tätä koiraa. Muut koirat eivät tulleet edes valmiisiin ajoihin. Ikävä kyllä näiden koirien ainut vika on löysyys- tosin se ilmestyy vasta noin 5 - 6 vuoden iässä, mutta muissakin suvuissa on tätä vikaa.” Aikakauskirjassa 1919 mainittiin nurmeslaisista seuraavaa: “Viime vuosien ajat, sota ja pula-aika ovat tehneet tällekin suvulle hallaa ja kenties korvaamattomia vahinkoja. Ainakin estäneet allekirjoittaneen hartaan aikomuksen korjata talteen se siitosaines, jota vielä on jäljellä. (Forssin Hiien Hirvas ja Ryynäsen Tösse menehtyivät vesikauhun uhreina). Aion nyt todeta suvun kelpoisuutta ja soveltavuutta metsämiehille. Sitähän todistaa sekin, että Sallyn pentuja on levinnyt niinkin laajalle maassamme ja myös se, että suvussa on ilmestynyt tähtiäkin ajokoirataivaallemme. Ne kuitenkin ovat olleet suvultaan suurelle joukolle tuntemattomia.”
Joka tapauksessa oli hammarströmmiläisellä verellä ollut suuria ansioita ja oli siinä  erinnöllisyyskyky kenties ollut suurempi kuin missään muussa senaikaisessa ajokoirasuvussa. Ansio perinnöllisyyskykyyn langennee sisäsiitokselle, joka sekin oli tapahtunut lähinnä vahingossa, koska siihen aikaan kaukaisilla Pohjois-Karjalan erämailla, jotka siihen aikaan olivat olleet lähes eristetyt muusta maasta, ei ollut suurestikaan tilaisuutta muuhun siitosaineksen valintaan, etsittiin vaan parhaat koirat. Ja merkille pantavaa oli sekin, että silloin paritettiin sisariakin keskenään, aikana jolloin sisäsiitosta pidettiin turmiota tuottavana. Myöhempi aika on tuonut uusia oppeja tähänkin asiaan.
Lauri Forss totesi vielä seuraavaa:“Tämän suvun voimakkaan perinnöksi jättämiskyvyn ansiota on juuri se, että nykyään elävät suvun yksilöt huolimatta siitä, että niiden suonissa virtaa vierasta verta, ovat useimmiten säilyttäneet saman tyypin, kootun rakenteen, erinomaiset jalat ja käpälät, kepeät liikkeet sekä myös innon, sitkeyden ja pirteän ajotyylin. Harvat ovat myös ne yksilöt, joissa on vähänkin nurmeslaista verta, jotka eivät olisi säilyttäneet sukunsa väriä. Se on ollut useinkin ruma, säännöllisesti joko mustanruskea tai punaisenruskea. Kirouksena on esiintynyt myös tuo suvussa seurannut löysyys, tosin se on usein ilmestynyt vasta kuudennen ikävuoden aikana. Täysin tiukkojakin koiria on suvussa esiintynyt, ja siksipä puolestani uskonkin, että jos tähän seikkaan siitoksessa kiinnitetään enempi huomiota, niin siitä ei ole haittaa.” Pohjois-Karjalan monipuolisilla erämailla oli suku saanut vereensä lisää elinvoimaa. Siellä oli jokaisella yksilöllä ollut ajajaksi. Voimaa, kestävyyttä, lahjoja ja tottumusta kysyttiinkin koirilta näillä vaaroilla, kallioilla, korvissa ja
näreiköissä ajettavaa seuratessa. Lauri Forss mainitsi vielä sillä hetkellä parhaat elossa olevat hammarströmiläiset yksilöt: nartut Virkku, om. J. Suomalainen, Kahra, om. Antti Tanttu, Vainu Halu, om. Uno Bask, urokset Ressu, om. E. Sopanen.