Historiaa vielä taaksepäin
Nyt kun näistä suomenajokoiran esivanhemmista on kerrottu hieman, mennään vielä ajassa n. 2500 vuotta taaksepäin ja katsotaan, mitä kirjoitettiin kreikkalaisista ajokoirista. Suomen ensimmäinen kirjallinen kuvaus ajokoirista löytyy vasta vuodelta 1852. Sen sijaan Kreikasta löytyy ensimmäinen kirjallinen kuvaus ajokoirista jo vuodelta 500 e.Kr. Toinen kirjallinen kuvaus ajokoirista löytyy Kreikasta 100 j.Kr syntymää. Ensimmäisen kirjasen oli kirjoittanut Xenophan, ja sen nimi on Kynegtikos, joka merkitsee koirankuljettajaa. Xenophan oli historioitsija, ajattelija sekä sotapäällikkö. Toisellakin kirjalla oli sama nimi, ja sen kirjoitti Arrianos. Arrianos oli nikomedialainen, joka ilmeisesti kunnioitaakseen suurta ateenalaista kirjailijaa ja sotapäällikköä otti hänen nimensä.

Xenophan sanoo metsästystä Apollo- ja Diana- jumalten keksinnöksi. Hän mainitsee nimeltä joitain suuria metsästäjiä ( Aeskulapius, Nestor, Kastor, Pollux, Aeneas ja Akhilles), jotka olivat metsästyksen ja koirien kasvatuksen kautta saavuttaneet kuolemattoman maineen, vieläpä kunniasijan jumalien joukossa. Xenophon mainitsee metsästyksen tekevän nuorukaisista kunnon kansalaisia ja taitavia sotureita. Kreikkalaiset olivat jo silloin oivaltaneet rauhoituksen merkityksen, sillä Xenophan mainitsee, että otukset oli rauhoitettu monen stadionin alalta, lisäksi monia kasveja ja muita metsästystä haittaavia esteitä oli poistettu. He olivat perustaneet siis jonkunlaisia rauhoitusalueita (urheilupuistoja), jotta nuorukaiset voisivat harjoitella metsästystä, mutta eivät hävittää riistaa.

Xenophan mainitsee löytyneen kahdenrotuisia ajokoiria:
kastrolaisia ja kettukoiria. Edelliset olivat saaneet nimensä suuresta Kastor-nimisestä metsästäjästä. Jälkimmäiset olivat polveutuneet ketusta ja koirasta. Koirien ulkomuotoa kuvatessaan Xenophan ei ole maininnut, kumpaa rotua ne olivat: suurikokoisia, pää kevyt ja suonikas, silmät mustat ja ulkonevat, korvat pitkät ja sisäpuolelta paljaat, rinta leveä, etujalat suorat ja lyhyet, takajalat paljon etujalkoja pitemmät. Väriltään koira ei saanut olla ketunvärinen eikä kokomusta, enempää kuin valkoinenkaan. Yksivärisyys ei ollut puhtaan rodun tuntomerkki. Punaisilla ja mustilla koirilla piti olla valkeita karvoja otsassa, valkeilla taas punaisia. Lantiolla ja utareiden ympärillä piti olla pitkänlaista sileätä karvaa. Takajlkojen pituudella oli merkitystä, sillä sellaisten koirien oli helpompi juosta sellaisella seuduilla, jossa oli ylämaata.

Arrianos mainitsee myöhemmässä kirjassaan kelttiläisten metsästäjien käyttäneen hitaampia koiria, jotka jälkiä seuratessaan melusivat ja haukkuivat - samalla tavalla kuin Xenophanin mainitsemat kaarialaiset ja kreetalaiset koirat. Arrianuksen mainitsemat koirat olivat jopa haukkuneet yöllisiä jälkiä, mikä seikka oli ollut Arrianuksen mielestä moitittava. Nämä koirat olivat olleet ulkomuodollisesti vähäpätöisiä, minkä takia Arrianus ei kirjoittanut näiden koirien ulkomuodosta tarkemmin. Sen hän vain mainitsee, että sai olla tyytyväinen, jos ne talvipäivinä tappoivat yhden jäniksen. Silloin metsästettiin eri tavalla kuin nykyään, joten meidän täytyy ymmärtää Arrianoksen vastenmielisyys  näitä koiria kohtaan, sillä silloin oli viritettävä verkko jäniksen eteen ja katsoa, suvaitseeko jänis mennä siihen vai luikkia ohi.
Arrianos ja Xenophan olivat molemmat sitä mieltä, että paras astutusaika oli talvi, koska silloin ei tarvinnut rasittaa koiria ja pennut syntyivät aikaisin keväällä. Astutukseen käytettyä urosta ei saanut viedä metsään 60 päivään. Arrianos varoittaa päästämästä nuorta koiraa vanhemman kanssa yhtä aikaa metsään, sillä nuori ponnistelisi helposti yli omien voimiensa. Kumpikaan ei veisi narttua metsään ennen kuin se olisi täyttänyt 10 kuukautta, ja urospentua, ennen kuin se olisi vuoden vanha.

Xenophan vaati koirilta jäniksen ajossa seuraavia seikkoja:
Paras metsästysaika oli keväällä ja syksyllä. Jo auringon noustessa oli koirat vietävä metsään ja niiden piti olla varustetut kaula- ja talutusnauhoilla. Lisäksi piti olla suojat utareita varten ja hellempiä ruumiinosia peittävät suojavyöt. Sitten kun oli tultu maille joilla olisi jäniksiä, piti laskea irti se koirista, joka oli kokenein ja nopein ylösottaja, ja sitten vähitellen muut. Jäljille päästyään eri yksilöt menettelivät eri tavoin. Toiset liikuttivat korviaan edestakaisin, toiset heiluttivat sen lisäksi häntäänsä, muutamat heristivät korviaan ja painaen häntänsä alas, muristen seurasivat tarkkaan jälkiä. Monet sitä vastoin juoksivat jälkiä ristiin rastiin kovasti haukkuen. Parhaat ylösottajat sen sijaan etenivät nopeasti vanhoilla jäljillä ja lopulla tekivät ympyröitä lähellä jäniksen makuuta. Tällöin koirat eivät saaneet haukkua, vaan hännän liikkeillä piti osoittaa metsästäjälle että oltiin lähellä, vieläpä katselemalla metsästäjään päin näyttäen tälle missä jänis makasi. Saatuaan otuksen liikkeelle piti koirien seurata sitä herkeämättä hyvällä vauhdilla ja kovasti haukkuen, siksi kunnes jänis joutui sen tielle viritettyihin verkkoihin tai vihdoin kiinni.

Xenophan vaati siis koirilta ehdotonta tiukkuuta, nopeasti edistyvää hakua, hyvää vauhtia, estävyyttä ja kuuluvaa haukuntaa, siis samat vaatimukset kuin on nykyisellä Suomen ajokoiralla n. 2500 vuotta myöhemmin.