Ajokoiran alkujuuria

Tässä tehdään hieman selvennystä suomenajokoiran alkuperään. Suomenajokoira on monen eri eurooppalaisen ajokoirarodun sekoitus.

 Verrattuna suomenpystykorvaan, joka on täysin suomalainen koirarotu, on ajokoiran kehitykseen käytetty useita erilaisia ajavia koiria. Aivan varmaa tietoa ei ole siitä, milloin ensimmäiset ajokoirat olisivat tulleet maahamme. On kirjoitettu, että 1600-luvulla 30-vuotisen sodan jälkeen olisi tuotu Saksasta ajokoiria Suomeen. Ainakin Ruotsiin niitä tuotiin, joten on mahdollista, että Suomeenkin olisi tuotu. Jo 1800-luvulla tavataan erilaisia ajokoiria. Ajokoiria oli yleensä samalla omistajalla paljon, koska sudet verottivat niiden lukumäärää.

Metsästäjä olisi jäänyt ilman koiria, jos määrä olisi ollut vähäinen.

On varmaan syytä aloittaa vanhoista saksalaisista ajokoirista. Niiden veri suoraan tai epäsuorasti ruotsalaisten rotujen kautta lienee hallitseva suomenajokoirassa. Suomalaista ajokoirametsästystä harjoitettiin vuosisadan alkupuolella samoin kuin Saksassa sata vuotta aikaisemmin. Vuosisadan alkupuolen ajokoirissa huomattiin samoja piirteitä kuin saksalaisissa ajokoirissa, joita käytettiin Pohjois- Saksassa ja joita kutsuttiin Brackkeksi. Saksassa oli muinaisina aikoina käytössä neljä erilaista ajokoirarotua.

 

”Die holsteinische Bracke” oli tummanruskea kellanruskeilla ja vähäisillä valkeilla merkeillä. Saattoi esiintyä myös yksivärisiä punakeltaisia tai harmaankeltaisia valkoisin merkein, harvoin myös mustia ja keltaisia. Koirat olivat olleet vankkarakenteisia, mutta eivät raskaita; häntä oli ollut paksu, sapelinkaareva ja alapuoleltaan karvainen, korvat leveät, korkealle asettuneet ja kärjestään pyöreähköt sijaiten visusti päätä vasten. Korkeudeltaan ne vastasivat keskikokoista kanakoiraa. Näitä koiria käytettiin tavallisesti 20-40 koiran ajueissa, joita hoitivat hoitajat. Riista kaadettiin aseilla.

 

 

 Vanha holsteinilainen ajokoira

"Die Haidbrackea" käyttivät talonpojat metsästäessään Luneburgin aroilla Hannoverissa samalla tavalla kuin suomenajokoiraa. Se muistutti holsteinilaista ajokoiraa, mutta oli kevytrakenteisempi. Korvat olivat lyhyet ja vatsa ylösvedetty. Koirat olivat olleet erittäin kestäviä. Westphalissa oli pieni keltainen ja valkoinen ajokoira "Die Holzbrack" ja vielä sitäkin pienempi musta ja ruskea "Die Steinbrack".

 

Holzbracken

1800-luvun alkupuolella tuotiin etenkin kahta ensiksi mainittua rotua sekä Suomeen että Ruotsiin ja Ruotsista tuotiin taas varsin runsaasti ajokoiria maahamme. 1800-luvun

puolivälissä olivat ajokoirat sen aikaisten kuvausten perusteella hyvin paljon saman tyyppisiä kuin edellä selostetut. On myös todennäköistä, että siitoskoirien puutteen tai huolimattomuuden takia molemmissa maissa sekoitettiin puhtaaseen ajokoiravereen pystykorvien ja piskien verta, joten tasaisuus oli monin paikoin vähäinen. Kun saksalaiset ajokoirat muutenkin kulkivat häviötään kohti, alkoivat innokkaat ajokoirakasvattajat etsiä ainesta muista suunnista. Upseerit, jotka olivat palvelleet Venäjällä ja metsästelleet siellä, toivat tullessaan venäläisiä ja puolalaisia ajokoiria.

 

Ajokoiria alettiin hankkia Englannista, Sveitsistä ja Venäjältä ja näitä risteytettiin uutterasti. Ruotsissa vaikuttanut O.B.Rydholm varsinkin muodosti useanlaisia ”rotuja” ja lähetti runsaasti koiria myös Suomeen. Ruotsissa olevat ajokoirasuvut olivat scillerin-, hamiltonin ajokoira sekä smålantilainen ja gotlantilainen ajokoira. Ruotsalaisten ajokoirien historia on lähes samanlainen kuin suomenajokoiran, sillä erotuksella että, venäläinen ja puolalainen ajokoiraveri niistä puuttuu. Ruotsalaisten ajokoirien perustana oli hyvin pitkälle saksalainen ajokoira, sveitsiläistä verta oli myös. Schillerin ajokoiran perustana taas on saksalaisen
ja englantilaisen kettukoiran veri.
 

Steinbracken

 

Englannissa oli useita ajavia koiria mutta rotu jota kuitenkin pääasiallisesti sekoitettiin oli The harrier old southern, englantilainen jäniskoira. Jänismetsästystä harrastettiin saarivaltakunnassa aivan eri tavalla kuin meillä Suomessa. Koiria pidettiin suurissa ajueissa, joista piktöörit eli metsänvartijat pitivät huolta. Koirien piti olla tottelevaisia ja pysähtyä jopa kesken ajonkin. Jäniksiä ei ammuttu, vaan koirat ottivat ne kiinni. Harriereilla oli tavaton metsästysinto , hyvä ääni ja tarkka nenä, mutta toisaalta ne olivat myös verrattain löysiä ja huonokäpäläisiä. Harrier oli tavallisesti pieni alle 50- senttinen, väriltään valkoisen kirjava, pilkut säännöllisesti harmaita, mutta myös ruskeita, keltaisia, mustia ja ruskeita, kuten kettukoiralla. Vuosisadan alussa ei enää löytynyt yhtään puhdasta harrieria, sillä englantilaiset olivat sekoittaneet sitä ”foxhound” kettukoiriin saadakseen niitä nopeammiksi.
Myös Beagle esiintyy useissa sukutauluissa, sillä edellä mainittu Rydholm käytti yhteen aikaan yhtä sellaista siitokseen. Rotu on hyvin vanha Englannissa, ja sitä käytettiin samoin kuin harrieria suurissa ajueissa.

 

Deutsche Bracken

Vuosisadan alussa tuotiin Suomeen Englannista Kerry Beaglea muutamia yksilöitä. Tämä oli 50 - 55 cm korkea musta ja ruskea väriltään. Se oli ollut kestävä ja varma ajokoira.Suomen kennelklubin ajokoiraosasto tuotti 1905 Skinner-nimisen Kerry-beaglen. Skinner huutokaupattiin ehdolla, jotta sitä saatiin käyttää maksutta siitokseen. Vuonna 1906 osasto sai lahjoituksena Drummer- nimisen Kerry-beaglen. Se sijoitettiin asemapäällikkö C. Svantsrömin hoitoon Kalvitsalle. Drummeria käytettiinkin myös jonkin verran siitokseen. Ainakin ns.”hammarströmmiläisen” (lennätinpäällikkö Axel Hammaström, Nurmes) veren kanssa tuli näistä koirista arkoja.

Kerry Beagle

 

The foxhound on paljon sotkenut verta suomalaiseen ajokoiraan. Vuosisadan alkupuolella oltiin sitä mieltä ettei tämä rotu olisi antanut suurta vaikutusta ajokoiraamme. Foxhound oli suuri koira, säännöllisesti yli 60 cm korkea ja ruumiinrakenne sopusuhtaisempi kuin minkään sen ajan koiran. Väriltään se oli tavallisesti valkoinen, mustine ja ruskeine merkkeineen. Nämä olivat olleet tiukkoja ajossa, mutta epämiellyttävän löysiä hakiessaan.

Englantilaisia kettukoiria