Ajokoiratoiminnan alku Nurmeksessa

Ajokoiratoiminnan voidaan katsoa alkaneen Nurmeksessa jo viime vuosisadan puolella. Ajokoiria harrastivat kauppalan herrat ja maanviljelijät Nurmeksen kylissä etenkin Ylikylässä ja Jokikylässä. Ajokoirat alkoivat lisääntyä vuoden 1900 jälkeen runsaammin Nurmeksen seudulla. Yhtenä syynä siihen oli ainakin se, että ansapyynti kiellettiin yleisesti. Ilman ajokoiraa ei ollut niin helppo saada jäniksiä, joten koiria hankittiin yleensä kaksi tai kolme, sillä siihen aikaan harrastettiin lähinnä koppelimetsästystä. (useampi koira yhtäaikaa ajossa) Kettujakin pyydettiin paljon ajokoirienn avulla.
Nurmeksessa oli tuolloin muutama tosi hyvä kettukoira, mm. u. Rappe om. O. W. Timonen. Kun Nurmeksen ampumaseura perustettiin v. 1883, voidaan varsinaisen kenneltyön katsoa alkaneen Nurmeksessa, sillä seuran säännöissä oli maininta metsästyskulttuurin kehittämisestä, ja ajokoirametsästyksen katsottiin kuuluvan tähän.

Nurmeksen ensimmäinen Suomen Kennelklubin asiamies oli insinööri Ernst Tavastjäerna. Hän liittyi klubiin sen perustamisvuonna 1889. Tavastjäerna yritti saada nurmeslaisia klubin jäseniksi, mutta ei onnistunut vielä saamaan miehiä mukaan harrastukseen, syynä siinä oli se, että sitä pidettiin lähinnä herrojen harrastuksena. Nurmeksen lennätinpäällikkö Axel Hammarström liittyi kuitenkin jäseneksi klubiin ja toimi asiamiehenä Tavastjäernan muutettua Nurmeksesta Bakuun. Hammarström sai miehiä liittymään jo klubiin runsaammin. Eläinlääkäri J. E. Hännisen toimiessa klubin asiamiehenä toiminta oli kaikkein vilkkainta Nurmeksessa. Nurmes kehittyi yhdeksi suomenajokoirakeskuksista.

Syynä siihen oli se, että Nurmeksessa sattui samaan aikaan asumaan henkilöitä, jotka olivat asiasta kiinnostuneita ja tekivät myös ajokoirajalostuksen eteen töitä. Hännisen muutettua Savonlinnaan, asiamieheksi tuli Edvard Backberg, joka jäi myöhemmin toimimaan yksinään Nurmes-koirien kanssa Nurmeksessa.
Alkuaikojen innokkaita ajokoiramiehiä olivat edellä mainittujen lisäksi eläinlääkäri Nils Helenius, maanviljelijä O. W. Timonen, metsänhoitajat Hj. Malmberg ja W. Linnoila, apteekkarit A. Castren ja Calonius, hovioikeuden asessori Achates Andelin, liikemies T. Tilander, maanviljelijät Lauri Tolvanen ja Paavo Pyykönen, Uno Calonius, nimismies Karl Forss ja hänen poikansa ylioppilas Lauri Forss. Lisäksi oli monia muita harrastuksessa mukana olleita.
Heidän koiriaan merkittiin rotukirjoihin - tosin monia koiria jäi merkitsemättäkin, sillä siihen aikaan oli itse ilmoitettava koiransa rotukirjanpitäjälle. Vuosisadan alussa harrastettiin aika yleisesti saarijahteja. Axel Hammarströmin mielestä olisi pitänyt harrastaa nurmeksen erämaissa eikä saarissa.
Nurmeslaisten henkilöiden ansiosta Nurmes- koirat alkoivat saada mainetta ympäri Suomea. Varsinkin Axel Hammarströmin Sally 151 I:n jälkeläiset saavuttivat kuuluisan maineen. Näitä koiria kutsuttiin yleisesti hammarströmiläisiksi. Myös eläinlääkäri Hännisen koirista Träff III 833:n ja Viira II 899:n peräisin olevat jälkeläiset, jotka saivat etuliitteen NURMES v. 1911(Nurmes-kennel perustettiin) , saavuttivat kuuluisuutta ajotaidoillaan ja ulkonäöllään.

Tilander, Bacberg ja Hänninen

Näitä ns. hammarströmiläisiä ja Nurmes- koiria paritettiin keskenään ja tulokset olivat varsin hyviä. Näille ns. Nurmes- peräisille koirille oli yhteistä se, että niitä kutsuttiin yleisesti Nurmes- koiriksi

Suomen kennelliiton 10-vuotishistoriassa mainitaan Sortavalan ajokoirahistoriaa käsittelevässä luvussa, että kokeissa käytiin aina Nurmeksessa saakka ennen Karjalan ajokoiraosaston perustamista, siis ennen vuotta 1904. Tästä ei ole löytänyt mainintaa mistään muusta tietolähteestä. Vasta vuonna 1913 pidettiin ensimmäiset ajokokeet Nurmeksessa. Pitopaikkana oli Lipinlahdessa sijaitseva  Konnan pysäkin ympäristö. Tosin vuonna 1912 oli arvosteltu kolme ajokoiraparia Höljäkässä, joista vain kahdesta parista löytyy merkintä rotukirjasta. Se ei ollut mitenkään ihmeellistä siihen aikaan, että tulos ei tullut merkityksi rotukirjoihin.

Nurmekselaiset eivät olleet niinkään innokkaita käymään kokeissa, mutta sen sijaan näyttely käyntejä kertyi runsaammin aina Helsinkiä myöten. Meidän täytyy ihmetellä näitten herrojen intoa, kun muistaa sen aikaiset liikenneyhteydet. Nurmeksesta ei ollut muuta yhteyttä muualle ennen rautatien tuloa kuin vesitie Joensuuhun. Liikennöinti oli tuolla reitillä tosin vilkasta, mutta se rajoittui sulan veden aikaan.
Kun Nurmeksen eläinlääkäriksi pois muuttaneen Nils Heleniuksen tilalle tuli J. E. Hänninen, niin ajokoirakasvatus sai uusia tuulia. Hänninenhän oli eläinlääkäri, siis ammattimies koira-asioissa. Siihen aikaan käytettiin paljon läheistä sukusiitosta, isällä paritettiin tyttö ja päinvastoin jne. Se oli näissä olosuhteissa paras menetelmä, sillä vain parhaita koiria käytettiin. Sen aikaiset koirat kestivät vielä tällaista menettelyä. Välillä etsittiin vierasta verta kauempaakin sukua vahvistamaan.
Nurmeksesta haettiin koiranpentuja ympäri Suomea, varsinkin Savoon ja Kainuuseen meni täältä paljon pentuja. Yksi suunta minne hankittiin paljon Nurmes- koiria, oli Viipurin ympäristö. Myös Lieksaan ja Pielisjärvelle hankittiin runsaasti koiria Nurmeksesta, koska täällä oli hyviä ajokoiria ja ne olivat tarpeeksi lähellä noudettavaksi. Lieksan ympäristössä vaikuttivat sellaiset henkilöt joilla oli “Nurmeskoiria: kauppias J. Ahonen, G. E. R. Wasastjerna, Rotko, Maurot, A. Ryynänen ja Kyander. Alkuaikojen kuuluisin nurmeslainen koira oli narttu Sally 151 I, om. Axel Hammarström. Lisäksi samoihin aikoihin täällä oli insinööri E. Tavastjernalla n. Minka 150 I synt. 10.3.1891. Se oli ollut keskikokoinen, mustanruskea, vaaleilla merkeillä. Sen isä oli Ukko 139 I ja emä Liisu VIII.Ulric Damstenilla oli Tossi niminen narttu (rotu tuotu Smålannista). Se astutettiin nahkuri Olkkosen Jalolla ( myöskin Smålantilainen). Tästä syntyi 1894 u. Nisse, om. eläinlääkäri Helenius, se oli ollut musta ja ruskeahko ja ruskeata oli ollut varsinkin silmien yläpuolella. Nisse oli ollut erinomainen käyttökoira.
Helenius astutti Nissellä omistamansa Villin (i. Lahja e. Sally). Tästä syntyi 1898 uros Rulle, om. Alex Törnros, Helsinki. Heleniuksella oli myös Tossin sisko Bella, joka astutettiin H. Wadenstjernan Pikkun kanssa. Tästä syntyi 15.12 1893 ainakin narttu Miira, om. rautatievirkamies A. Z. Bremer Perkjärvi. E. Backbergilla oli u. Paukku, jonka isä oli tuntematon, emä mahdollisesti Minka. O. W Timosella oli Rappe niminen uros. Se oli ollut kookas, mustanruskea, kovavauhtinen ja harvahaukkuinen erittäin hyvä kettukoira. Metsänhoitaja Malbergilla oli n. Alba 1143. Se oli ollut vaalea mustin ja ruskein merkein. Sen isä oli Tupakki 835 ja emä Hurtta II. Alba astutettiin Träff III:lla. Tästä syntyivät pennut 1.5 1905 mm. n. Leila of Alba 1171 V, om. Uuno Kainulainen, Kuhmonniemi. Se oli kuten äitinsäkin vaalea mustin ja ruskein merkein, sekä n. Maja of Alba 1175 om. Uno Calonius, Nurmes. Se oli ollut musta ja ruskea. Calonius astutti Majan Jussi Kotka Ainrodulla 1424 VI. Tästä syntyi Kaisa om. O. Schalien, se astutettiin Tomi 57 XI:n kanssa. Tästä yhdistelmästä syntyivät 24.12 1913 pennut n. Hupi 29 XI om. T. Kirjavainen Pori, musta ja ruskea. u. Sisu om. Uno Calonius Nurmes. Tämä koira oli ollut nimensä veroinen koira. Ajajana se ei ollut mikään erityisen hyvä, mutta metsästysinto sillä oli ollut erinomainen. Sisu oli joutunut tappeluun suden kanssa syksyllä 1916. Calonius oli kuullut koiran huudon ja ampunut ilmaan haulikolla, jolloin susi oli lähtenyt karkuun ja Sisu oli selviytynyt tästä hengissä. Tämän jälkeen koirasta oli tullut sellainen, ettei se ollut lähtenyt hyvin etäälle miehistä metsässä.

Ylikylässä lienee ollut ajokoiria jo viime vuosisadan puolella, mutta niistä ei ole sen tarkempaa tietoa. Ylikylän kuuluisin koira on ollut n. Neppe 601 VIII, om. Lauri Tolvanen. Myös muitakin hyviä koiria oli Pyysärkän Tolvasella ollut, mutta ei Nepen veroista “ajokonetta”. Myös Paavo

Pyykösellä oli ollut hyviä koiria, mm. n. Piika, jolta 1916 ammuttiin 112 jänistä ja 27 kettua. Myös Pyykösellä oli muitakin hyviä koiria. Nämä kaksi maanviljelijää lienevät kasvattaneet suuren määrän ajokoiria Nurmeksen ympäristöön ja muuallekin, koska heille lähettivät mm. Baskin veljekset koiria kasvatettavaksi. Pyykönen toimi lisäksi jonkin verran kokeissa palkintotuomarina.

Neppe

Ylikylää voitiin pitää ajokoirarikkaimpana kylänä, ainakin Pohjois-Karjalan alueella, ehkäpä koko Suomeakin ajatellen, sillä siellä oli ollut lähes joka talossa 2-3 ajokoiraa ja pennut päälle.
Jokikylässä oli myös ajokoiramiehiä, mutta ei yhtä runsaasti kuin Ylikylässä. Susista oli riesaa Jokikylän koirille, sillä vuosisadan alussa ollut runsaampi susikanta verotti Jokikylästä ajokoiria.
R. V. Lingvistilla oli Pejla 1185 niminen narttu. Se oli syntynyt 29.3 1902, sen isä oli Ray ja emä Vestal 649. Myöhemmin tämä koira siirtyi W. Linnoilan omistukseen. Ennen vuotta 1916 oli Nurmeksessa kennelnimellä kasvattajia neljällä nimellä. “NURMES” perustajina1911 E.Backberg, E. Hänninen ja T. Tilander. “HIIEN” ja sen perustajana oli 1914 Lauri Forss, “KORVEN” ja sen perustajana oli 1914 W. Linnoila. “PIELISEN” ja sen perustajana oli 1916 Vilho Suhonen. Hiien- ennel on tullut tunnetuksi varsinkin suomenpystykorviensa ansiosta, sillä olihan Lauri Forss eräs tunnetuimmista pystykorvien kasvattajista Suomessa.

Lauri Forss

Nurmeslaiset ajokoiramiehet olivat jonkin verran mukana Karjalan ajokoiraosaston toiminnassa sen alkuaikoina, mutta osaston toiminnan alkaessa hiipua nurmeslaiset ja Lieksassa asunut G. E. R. Wasastjearna ottivat ohjat itselleen ja toiminta rupesi elpymään. Osaston nimi muutettiin
Pohjois-Karjalan osastoksi keskuspaikkana Nurmes. Nurmeksen ajokoiratoiminnan kukoistuskausi alkoi. Vuodet 1903 - 1923 olivat parasta aikaa Nurmes-koirille. Sitten alkoi tulla takaiskuja. Vapaussotavuodet verottivat ajokoiraharrastusta Nurmeksessa, ja vaikea vesikauhuepidemia vei hyviä koiria mennessään. Nurmeksen kohdalle sattui vielä yksi takaisku, sillä vuodeksi 1916 suunniteltu ja päätetty koiranäyttely pystykorville jouduttiin perumaan yleisen tilanteen ja vesikauhun vuoksi.
Jos näyttely olisi voitu pitää, niin se olisi varmaan tuonut koiraharrastajia lisää toimintaan mukaan. Vielä 1920- luvullakin osaston toimintaa oli Nurmeksessa, mutta kun täällä aktiivisesti vaikuttaneet henkilöt muuttivat muualle, niin osaston toiminta siirtyi vähitellen Joensuuhun.

Ajokoiratoiminnan alkuaikoja

Muuttuneiden luonnonolojen takia on ajokoirakin muuttunut. Niinpä esimerkiksi Saksassa ja Sveitsissä ovat matalajalkaiset ajokoirat lisääntyneet, sillä pienentyneillä
alueilla niillä on parempi harrastaa ajokoirametsästystä. Säilyneitten tietojen mukaan ajokoiria on tavattu 1800- luvun alkupuolella herraskartanoissamme. Luultavasti niitä
on tuotu tänne aikaisemmin lähinnä Saksasta ja Venäjältä. Tämä 1800-luvun lähes yhtenäinen kanta meni kuitenkin piloille useiksi vuosikymmeniksi, koska se sekoittui
lähinnä kylärakkien kanssa.Ensimmäinen painettu kuvaus ajokoirastamme on J.J.Maexmontanin kirjoittama kirjanen vuodelta 1850.

Myös Ruotsista alettiin ajokoirien tuonti Suomeen, sillä siellä oli ajokoirajalostus huomattavasti pidemmällä kuin meillä. Näillä kaikilla koirilla oli alkuaikoina merkitystä suomenajokoiran kehitykselle. Kun Suomen kennelklubi perustettiin 1889 ja aikakauskirja alkoi ilmestyä vuonna1896, niin tästä lähtien oli helpompi seurata kasvatustyön tuloksia. Se oli kuitenkin alkuaikoina varsin epäyhtenäistä ja sekavaa. Monesti väärään suuntaan suunnattu siitos hidastutti tuloksia.

Klubin ensimmäinen koiranäyttely pidettiin 1891 Helsingissä ja ajokoirien ensimmäinen koe Janakkalan pitäjän Turengin kylässä 1893. Tuossa ensimmäisessä näyttelyssä oli osanottajajoukko varsin kirjavaa, mutta mukana oli myös joukko punaisenruskeita nk. “suomalaisia ajokoiria”. Seuraavana vuonna lisäsivät palkintotuomarit tähän luokkaan 8 koiraa lisää. Näissä koirissa oli myöskin n. Liisu, joka oli Ernst Tavastjernan n. Minkan 151 emä. Vähitellen alkoi ajokoiratyölle moniksi vuosikymmeniksi leimaa antava nk. kantasiitos. Henkilöt, joilla oli hyvä uros tai narttu, rakensivat siitostyönsä tälle kantakoiralle, jota he pitivät lähtökohtanaan siitokselle. Näin oli
“hammaströmiläisten” ja Nurmes- koirienkin kohdalla. Myös vanhat siitosyhdistykset oli perustettu tälle pohjalle. Vanhin tälläinen kanta on ollut ns. tammeliinarit jotka, perustuvat kultaseppä V. E. Tammeliinin kuuluisaan koiraan Hurtingiin.

Hurting

 

 

Tammelin halusi saada Hurtingin alkuperän selville ja suoritti itse tutkimuksia ja sai tulokseksi, että Hurting oli kenraali Von Willenbrandin koira, joka katosi Kuusiston kartanosta1871 tielle tietymättömiin. Tammelin oli tullut siihen tulokseen, että se oli muistuttanut vanhaa englantilaista ajokoirarotua, mutta aivan puhdasverinen se ei ollut. Vuonna 1873 Tammelin löysi Hurtingin ollessaan matkalla Harjavallasta Kokemäelle yhdessä agronomi Bjelken ja erään englantilaisen herrasmiehen kanssa. Hurting oli ollut nälkäinen, ja Tammelin oli antanut sille ruokaa Yliparman majatalossa. Jonkin ajan kuluttua koira katosi majatalosta. Kun herrat olivat jatkaneet matkaa, niin he kuulivat läheisestä metsästä kaunista ajoa, sellaista Tammelin ei ollut koskaan kuullut. Kun ajo oli tullut maantielle, niin tästä oli Tammelin onnistunut saamaan Hurtingin kiinni.

 

 

V. E. Tammelin Koiriensa Hurtingin ja Trissan kanssa

 

Kaikki Hurtingin ihailijat olivat vaatineet Tammelinia hankkimaan itselleen hyvän ajokoiranartun, jotta ristiparituksen ansiosta olisi saatu Hurtingin veri talteen. Siitosnartun hankkiminen ei ollut kuitenkaan helppoa, sillä narttujen omistajat eivät uskaltaneet mennä takaukseen siitä, että heidän koiransa pystyisi ajamaan kaksi tuntia samaa jänistä. Ollessaan kerran metsällä Lohjalla kuuli Tammelin toiselta puolen järveä kolmen koiran ajavan jänistä lähes kaksi tuntia ilman sanottavia hukkia. Sellaista ajoa ei ollut Tammelin kuullut muilta kuin Hurtingilta. Tammelin oli ollut utelias tietämään kyseisten koirien omistajat, mutta niin olivat olleet toisetkin innokkaita tietämään kenen koira oli ajanut neljä tuntia melkein ilman hukkia. He olisivat kovasti halunneet ostaa Hurtingin Tammelinilta, mutta neuvottelujen jälkeen Tammelin sai ostaa apteekkari Hedbergiltä Trissan- nimisen nartun, joka oli ollut silloin 16 kuukauden ikäinen. Tammelin oli maksanut siitä 220 mk ja lisäksi joutunut antamaan kolme Trissanin pentua lahjaksi.

Trissan oli ollut myös erinomainen ajuri, mutta se ei pystynyt ajamaan ollenkaan lumikelillä, joka tuotti sille suuriavaikeuksia, mutta sulalla maalla se oli ajanut hyvin. Kaikki Hurtingin ja Trissanin pennut kuitenkin ajoivat hyvin sekä paljaalta maalta että lumelta. Näin saivat alkunsa niin kutsutut tammeliinarit. Aikoinaan kiisteltiin ajokoiramiesten keskuudessa, välillä kiihkeästikin siitä, mitkä koirat olivat enimmin vaikuttaneet suomenajokoiran kehitykseen. Esimerkkien ja tilastojen avulla on yritetty todistaa milloin mitäkin. Tosiasia on kuitenkin se, että kaikki se ajokoirakanta on tähän vaikuttanut, mikä enemmän ja mikä vähemmän. Ei pidä myöskään väheksyä Nurmeksesta lähtöisin olevien hammaströmiläisten ja Nurmes- koirien merkitystä luotaessa nykyistä Suomen ajokoiraa.

Erilaisilla siitosyhdistyksillä oli hyvin merkittävä osuus ajokoiran  kehitykseen. Tunnetuimpia yhdistyksiä olivat Trio, Träff, Halu ja Luvia. Näistä Trio on perustettu 1902 kantanarttunaan Stella Trio VIII 643 III. Träff rengas on perustettu 1910, ja sen tarkoituksena oli Träff 387 II:n jälkeläisten avulla säilyttää Tammelinin kantakoirien Hurtingin ja Trissanin veri. Halu siitosyhdistys on perustettu 1920. Siitosyhdistyksen kantakoira oli Halu 379 VIII. Se oli nurmeslaisten Lauri Tolvasen Nepen 601 VIII ja eläinlääkäri J. E. Hännisen Nurmes Rexin 1922 VII pentu. Halu-koirat olivat aikoinaan hyvin suosittuja ja tunnettuja erinomaisina ajajina. Luvia siitosyhdistys on perustettu 1922. Se käytti toisista yhdistyksistä poiketen myös ulkomaista verta siitostyössään ja tuotti niinkin myöhään kuin 1931 Harrier uroksen maahamme. Näittenkin yhdistysten kannat ajan oloon sulautuivat toisiinsa, sillä käytettävissä oleva aines oli aivan liian suppea ja näin jouduttiin turvautumaan vieraaseen vereen.