Ajokoiratoiminnan alkuaikoja

Muuttuneiden luonnonolojen takia on ajokoirakin muuttunut. Niinpä esimerkiksi Saksassa ja Sveitsissä ovat matalajalkaiset ajokoirat lisääntyneet, sillä pienentyneillä
alueilla niillä on parempi harrastaa ajokoirametsästystä. Säilyneitten tietojen mukaan ajokoiria on tavattu 1800- luvun alkupuolella herraskartanoissamme. Luultavasti niitä
on tuotu tänne aikaisemmin lähinnä Saksasta ja Venäjältä. Tämä 1800-luvun lähes yhtenäinen kanta meni kuitenkin piloille useiksi vuosikymmeniksi, koska se sekoittui
lähinnä kylärakkien kanssa.Ensimmäinen painettu kuvaus ajokoirastamme on J.J.Maexmontanin kirjoittama kirjanen vuodelta 1850.

Myös Ruotsista alettiin ajokoirien tuonti Suomeen, sillä siellä oli ajokoirajalostus huomattavasti pidemmällä kuin meillä. Näillä kaikilla koirilla oli alkuaikoina merkitystä suomenajokoiran kehitykselle. Kun Suomen kennelklubi perustettiin 1889 ja aikakauskirja alkoi ilmestyä vuonna1896, niin tästä lähtien oli helpompi seurata kasvatustyön tuloksia. Se oli kuitenkin alkuaikoina varsin epäyhtenäistä ja sekavaa. Monesti väärään suuntaan suunnattu siitos hidastutti tuloksia.

Klubin ensimmäinen koiranäyttely pidettiin 1891 Helsingissä ja ajokoirien ensimmäinen koe Janakkalan pitäjän Turengin kylässä 1893. Tuossa ensimmäisessä näyttelyssä oli osanottajajoukko varsin kirjavaa, mutta mukana oli myös joukko punaisenruskeita nk. “suomalaisia ajokoiria”. Seuraavana vuonna lisäsivät palkintotuomarit tähän luokkaan 8 koiraa lisää. Näissä koirissa oli myöskin n. Liisu, joka oli Ernst Tavastjernan n. Minkan 151 emä. Vähitellen alkoi ajokoiratyölle moniksi vuosikymmeniksi leimaa antava nk. kantasiitos. Henkilöt, joilla oli hyvä uros tai narttu, rakensivat siitostyönsä tälle kantakoiralle, jota he pitivät lähtökohtanaan siitokselle. Näin oli
“hammaströmiläisten” ja Nurmes- koirienkin kohdalla. Myös vanhat siitosyhdistykset oli perustettu tälle pohjalle. Vanhin tälläinen kanta on ollut ns. tammeliinarit jotka, perustuvat kultaseppä V. E. Tammeliinin kuuluisaan koiraan Hurtingiin.

Hurting

 

 

Tammelin halusi saada Hurtingin alkuperän selville ja suoritti itse tutkimuksia ja sai tulokseksi, että Hurting oli kenraali Von Willenbrandin koira, joka katosi Kuusiston kartanosta1871 tielle tietymättömiin. Tammelin oli tullut siihen tulokseen, että se oli muistuttanut vanhaa englantilaista ajokoirarotua, mutta aivan puhdasverinen se ei ollut. Vuonna 1873 Tammelin löysi Hurtingin ollessaan matkalla Harjavallasta Kokemäelle yhdessä agronomi Bjelken ja erään englantilaisen herrasmiehen kanssa. Hurting oli ollut nälkäinen, ja Tammelin oli antanut sille ruokaa Yliparman majatalossa. Jonkin ajan kuluttua koira katosi majatalosta. Kun herrat olivat jatkaneet matkaa, niin he kuulivat läheisestä metsästä kaunista ajoa, sellaista Tammelin ei ollut koskaan kuullut. Kun ajo oli tullut maantielle, niin tästä oli Tammelin onnistunut saamaan Hurtingin kiinni.

 

 

V. E. Tammelin Koiriensa Hurtingin ja Trissan kanssa

 

Kaikki Hurtingin ihailijat olivat vaatineet Tammelinia hankkimaan itselleen hyvän ajokoiranartun, jotta ristiparituksen ansiosta olisi saatu Hurtingin veri talteen. Siitosnartun hankkiminen ei ollut kuitenkaan helppoa, sillä narttujen omistajat eivät uskaltaneet mennä takaukseen siitä, että heidän koiransa pystyisi ajamaan kaksi tuntia samaa jänistä. Ollessaan kerran metsällä Lohjalla kuuli Tammelin toiselta puolen järveä kolmen koiran ajavan jänistä lähes kaksi tuntia ilman sanottavia hukkia. Sellaista ajoa ei ollut Tammelin kuullut muilta kuin Hurtingilta. Tammelin oli ollut utelias tietämään kyseisten koirien omistajat, mutta niin olivat olleet toisetkin innokkaita tietämään kenen koira oli ajanut neljä tuntia melkein ilman hukkia. He olisivat kovasti halunneet ostaa Hurtingin Tammelinilta, mutta neuvottelujen jälkeen Tammelin sai ostaa apteekkari Hedbergiltä Trissan- nimisen nartun, joka oli ollut silloin 16 kuukauden ikäinen. Tammelin oli maksanut siitä 220 mk ja lisäksi joutunut antamaan kolme Trissanin pentua lahjaksi.

Trissan oli ollut myös erinomainen ajuri, mutta se ei pystynyt ajamaan ollenkaan lumikelillä, joka tuotti sille suuriavaikeuksia, mutta sulalla maalla se oli ajanut hyvin. Kaikki Hurtingin ja Trissanin pennut kuitenkin ajoivat hyvin sekä paljaalta maalta että lumelta. Näin saivat alkunsa niin kutsutut tammeliinarit. Aikoinaan kiisteltiin ajokoiramiesten keskuudessa, välillä kiihkeästikin siitä, mitkä koirat olivat enimmin vaikuttaneet suomenajokoiran kehitykseen. Esimerkkien ja tilastojen avulla on yritetty todistaa milloin mitäkin. Tosiasia on kuitenkin se, että kaikki se ajokoirakanta on tähän vaikuttanut, mikä enemmän ja mikä vähemmän. Ei pidä myöskään väheksyä Nurmeksesta lähtöisin olevien hammaströmiläisten ja Nurmes- koirien merkitystä luotaessa nykyistä Suomen ajokoiraa.

Erilaisilla siitosyhdistyksillä oli hyvin merkittävä osuus ajokoiran  kehitykseen. Tunnetuimpia yhdistyksiä olivat Trio, Träff, Halu ja Luvia. Näistä Trio on perustettu 1902 kantanarttunaan Stella Trio VIII 643 III. Träff rengas on perustettu 1910, ja sen tarkoituksena oli Träff 387 II:n jälkeläisten avulla säilyttää Tammelinin kantakoirien Hurtingin ja Trissanin veri. Halu siitosyhdistys on perustettu 1920. Siitosyhdistyksen kantakoira oli Halu 379 VIII. Se oli nurmeslaisten Lauri Tolvasen Nepen 601 VIII ja eläinlääkäri J. E. Hännisen Nurmes Rexin 1922 VII pentu. Halu-koirat olivat aikoinaan hyvin suosittuja ja tunnettuja erinomaisina ajajina. Luvia siitosyhdistys on perustettu 1922. Se käytti toisista yhdistyksistä poiketen myös ulkomaista verta siitostyössään ja tuotti niinkin myöhään kuin 1931 Harrier uroksen maahamme. Näittenkin yhdistysten kannat ajan oloon sulautuivat toisiinsa, sillä käytettävissä oleva aines oli aivan liian suppea ja näin jouduttiin turvautumaan vieraaseen vereen.