Sallyn pennutukset 3 (Sally-Lahja)

Onnistunein Sallyn pentueista lienee ollut paritus pielisjärveläisen Evert Dybergin Lahjan kanssa. Pennut syntyivät 23.8.1896. Lahja oli ollut omistajansa sanojen mukaan vankka, punaisenruskea, kohtalaisen kaunis. Lahjan isä oli kirjailija Juhani Ahon Passe, joka oli ollut kaikesta päätellen vanhaa suomalaista herraskartanosukua. Väriltään se oli ollut kastanjan ruskea, hieman matalajalkainen koira. Passe oli ollut Juhani Ahon mukaan liian lyhytajoinen, ja ajo oli ollut myös katkonaista, minuutin ja kahden “taptia” liikaa. Lahjan emä oli Jäntä. Se oli mustapilkkuinen ja sen omisti P. Sahlstein.
Tästä pentueesta syntyivät sellaiset kuuluisat nurmeslaiset suvunjatkajat kuin n. Wirkku, om. metsänvartija J. Mustonen, ja u. Bob, om. hovioikeudenasessori Achates Andelin sekä n. Villi 651, om. eläinlääkäri N. Helenius Nurmes. Niiden väri oli punaruskea, mantteli tummahko, ja niillä oli vahva kaula.
Villi astutettiin saman omistajan Nissellä. Tästä syntyi 10.6.1898:
u. Rulle, om. Alex Törnros, Helsinki. Muista tämän yhdistelmän pennuista ei ole tietoja.
Sensijaan Bob ja Wirkku saavuttivat mainetta Nurmeksessa sekä loistavina ajajina että jälkeläistensä takia.Wirkku oli ollut kuten emänsä punaruskea , ja sillä oli olluterinomaiset jalat ja käpälät. Kooltaan se oli ollut keskikokoinen ja ruumiiltaan tiivis. Bob oli ollut tummamanttelinen, vaalea kaulainen ja -jalkainen, keskikokoa suurempi, ja sillä oli ollut erinomaiset jalat ja käpälät. Wirkusta kirjoitettiin sekä P. Lyytikäisen ajokoirahistoriassa että Suomen Kennelliiton historia I:ssä niin jotta Wirkku olisi saanut legendaarisen maineen ajajana Nurmeksen ympäristössä. Näin ei kuitenkaan ollut, vaikka toki Wirkkukin oli ollut loistava koira. Se koira, joka sen maineen saavutti kotiseudullaan oli ollut u. Bob. Se oli ollut kaikkien vanhojen nurmeslaisten metsänkävijöiden ihailema ja taivaaseen asti ylistämä. Sitä kutsuttiin yleisesti nimillä “drifmaskin” ja “unicum”. Näissä koirissa ei esiintynyt sukunsa heikkoutta, vaan ne olivat olleet mieluummin tiukkasuisia, niin kuin silloin sanottiin.
Virkku astutettiin Hännisen Träff III:lla (Nurmes-kennelin kantakoira). Pennut syntyivät 7.3 1904:
u. Kuule 1434, om. varatuomari T. E. Berner, Sakkola, musta ja ruskea, ohuet takajalat, muuten moiteeton, jalo vaikutelma, III AVO luokka Helsinki 1907.
n. Kaiku V, om. varatuomari T. E. Berner, Sakkola, ruskea, heikko ja hintelä.
Nämä koirat astutettiin myös keskenään. Pennut syntyivät 1910:
n. Nunna 602 VIII om. J. Suomalainen, Joensuu, mustanruskea.
Kaiku astutettiin Hektor 170 VIII:lla. Tästä syntyi narttu nimeltään Boe Lesta, om. G. E. Borg. Tämä astutettiin myös Hektorilla, josta syntyi n. Boe Driva, om. G. E. Borg.
Boe Driva astutettiin Dux Trio 438 X:llä. Pennut syntyivät maaliskuussa1919:
u. Boe Pruck 2440 XII, om. tohtori N. A. Berner, Hämeenlinna, musta ja ruskea, II AVO luokka Helsinki 1921
u. Boe Puff 3307 XIII, om. vapaaherra Carl Wrede, Uusikylä
n. Boe Piff 3481 XIII, om. vapaaherra Carl Wrede, Uusikylä,musta ja ruskea
n. Boe Aissa 2601 XII, om. rakennusmestari HugoDunncker, Kauniainen.

Boe Aisan ja Ducin pentue

Koska Virkku ja Bob olivat aikoinaan sukunsa parhaat koirat, sen takia ne varmasti paritettiin keskenään ja tästä syntyi vuonna 1902 neljä pentua, tietoja on säilynyt kolmesta:
W. Linnoilan Karmasta, J. Kuittisen Pyrystä sekä nahkuri Olkkosen kuuluisa Vilistä.
Vilin kuuluisuus ei johtunut ajotaidoista vaan siitä että se oli ollut erinomainen periyttäjä. Nämä kaikki koirat olivat olleet vain keskinkertaisia ajajia, ja ne olivat kaikki keskikokoisia,  mustanruskeita, hyväjalkaisia tyypillisiä sukunsa edustajia. Pyryä oli vaivannut löysyys metsässä; Karma ja Vili eivät niinkään olleet löysiä.
Linnoilan Karma astutettiin O. W. Timosen Hipalla 1857 VII. Tästä syntyivät 23.3 1909
u. Pejla Hei 128 VIII, om. W. Linnoila, Nurmes, musta ja ruskea, hieman vaaleaa rinnassa. Hyvä palkintoluokka Kuopio: 1912, I K.A.O. kilp. 1912, punaruskea, musta mantteli, voimakas rakenteeltaan, mutta suhteellinen, ainoastaan päässä vikaa, koska otsa oli litteä ja ilman otsakulmaa.
n. Kara 583 VIII, om. tilanomistaja Viljo Suhonen, Nurmes.
Koira oli ollut ruskea, mustalla manttelilla. Sillä oli ollut kaunis selkälinja, hyvät jalat, iso pää, takakorkea. K.A AVOluokka Helsinki 1914. Se oli ollut erikoisen hyvä koira, jota ei ollut vaivannut löysyys ollenkaan. Se oli hukkunut Pielisen jään pettäessäsen alta lokakuussa 1916. Se oli ollut Suhosen Pielisen kennelin kantanarttu.
Kara astutettiin Caloniuksen Nurmes Kyröllä (Panu III 1905 e. Nurmes Harmi). Tästä syntyivät pennut 31.3 1913:
u. Pielisen Remu 317 IX, om. maanviljelijä M. J. Heikura, Nurmes, ruskea mustalla manttelilla
n. Pielisen Kuri 538 VIII, om. Viljo Suhonen, ruskea mustalla manttelilla
n. Pielisen Kiro 537 VIII, om. Viljo Suhonen, ruskea mustalla manttelilla, kaulassa hieman valkoista.
Pejla Hej astui Pejla Karman 131 VIII:n (i.Nurmes Rex e. Pejla).Tästä syntyivät 20.8 1911:
u. Pejla Rappo 385 VIII, om. Georg Wallin, Iisalmi. Hyvä palkintoluokka 1912 Kuopio: punaruskea, musta mantteli,karamellipää, vaaleat silmät, korkea rakenteinen, karkeatekoinen häntä, rinnan syvyys suurenmoinen.
u. Pejla Panu, om. metsänhoitaja Otto Heikinheimo, Nurmes; musta, hieman valkoista rinnassa, kippura häntäinen.
Pyry astutettiin Nurmes- koirien kantaisällä Träff III:lla. Eloon jäi tästä yhdistelmästä vain kaksi urospentua, nimittäin Jalu ja Panu.
Jalun omisti J. Kuittinen Nurmeksesta. Jalu oli ollut mustanruskea, keskikokoinen, väsymätön. Sitäkin vaivasi sukunsa kirous metsässä, eli se oli löysähkö. Se astui Paavo Pyykösen n. Helyn. Tästä menivät pennut metsämiehille, joten niistä ei ole tarkempaa tietoa.
Panu sitävastoin oli kuuluisampi koira. Varsinkin Lieksassa sitä pidettiin loistavana koirana. Sen omisti lieksalainen kauppias J. Ahonen. Panu oli ollut keskikokoinen, tiivis, kevyt, hyväjalkainen, mustanruskea. Lieksassa päin Panua kutsuttiin yleisesti “ajokoneeksi”- vahinko vain ettei
se näyttänyt taitojaan kilpailuissa, koska sillä olisi ollut siihen hyvät ominaisuudet. Panu oli myös erinomainen kettukoira. Ahonen piti Panua aina hyvän koiran esikuvana ja käytti sitä siitokseen aika paljon.
Kuuluisin Panun pentu syntyi parituksesta lieksalaisen nimismies J. Kuivalaisen n. Hein
kanssa. Hei oli ½- hammarströmiläistä verta. Pentu, joka syntyi 1911, oli nimeltään Tösse 560 VIII, om. maanviljelijäAllan Ryynänen, Vieki.
Toinen pentu tästä parituksesta oli ollut nimeltään Tomme. Sen oli omistanut Heikki Niskanen Jamalista. Se oli ollut tyypillinen sukunsa edustaja. Tommen kerrottiin ajaneen hyvin jo vuoden vanhana. Se oli ollut myös erinomainen kettukoira. Se on ollut varmaa, että Tomme oli saanut harjoitusta, sillä Niskanen oli ampunut joka syksy yksinään 70 - 80 jänistä. Tommea ei tiettävästi käytetty siitokseen. Mitään tietoja siitä ei ainakaan ole löytynyt.

Tösse, om. Allan Ryynänen, Vieki

Tösse sitävastoin sai kuuluisuutta aikoinaan erinomaise na koirana. Siitä kirjoitettiin aikakauskirjassa 1918 seuraavaa:
“Esitän tässä perusteluni syistä, jotka kohottavat Tössen silmissäni arvokkaimpien ajokoirien joukkoon, niin näyttelykoirana kuin käyttökoiranakin sekä siitoskoirana”.
Lauri Forss aloitti näillä sanoilla ja jatkoi: ”Tösse oli mielestäni suvultaan mitä parhainta. Sen suonissa virtasi puoliksi ns. “nurmeslaista hammarströmiläistä” verta. Tässä suvussa on metsäkuntoisuuden lisäksi siksi voimakkaita perinnöllisiä ominaisuuksia, että hyvällä syyllä voimme sitä käsitellä aivan omana sukuna ja vielä semmoisena jonka ei tarvitse ollenkaan hävetä muitten maassamme olevien perinpohjaisellakin tarkoituksella jalostettujen rinnalla. Tössen esivanhempien suonissa virtaa samaa verta kuin Ain, Träffin ym. maasamme jalostettujen ajokoirien suvuissa. Juuri näitten alkujaan samoista koirista polveutuvien eri verilinjojen yhtymisen takia ja kun lisäksi
esivanhemmat ovat runsaassa määrässä osoittaneet samanlaisia, ei ainoastaan erikoisesti huomattavia perinnöllisiä henkisiä ominaisuuksia, vaan myös ruummillisia, pidän Tössen suonissa virrannutta verta siksi arvokkaana, että se oikein käytettynä olisi voinut tulla perin tärkeäksi tekijäksi tulevan ajokoiramme luomisessa. Mitä taas Tössen ulkonäköön tulee, niin täytyy sanoa että kyllä sen rakenne, liikkeet ja ryhti eivät voineet olla hivelemättä metsämiehen silmää, juuri sellaiset työvälineet jalat ja tassut toivoisin ajokoirallemme. Huolimatta rumasta mustanruskeasta väristä on Tösseä pidettävä ulkomuotonsa puolesta ensimmäisten joukkoon kuuluvana, josta todistuksena olkoon Joensuun näyttelyssä 1915 saavutetut 1 AL, 1 metsästyskoeluokka, 1 VOI sekä kunniapalkinto.
Metsäkuntoisuuden julkisena tunnusteena mainitaan taas 1 palkinto Karjalan ajokoiraosaston kilpailussa Nurmeksessa 1912 sekä III palkinto Vuonislahdella 1916. Olin tilaisuudessa kuulemaan useita kymmeniä ajoja joka syksy Tösseltä ja täytyy sanoa, että yhä korkeammalle se joka kerta silmissäni kasvoi. Toissa syksynä se ensi kerran osoitti löysyyttä, olin sen siksi usein todennut. Tössekin oli siis vanhetessaan saanut sukunsa heikkouksen, sillä onhan hammarströmmiläisen suvun “kirous” juuri löysyys, joka vasta tosin ilmenee koiran vanhetessa. Olin tätä ennen pitänyt Tösseä jopa liian tiukkana.
Huolimatta tästä oli Tössessä sellaisia avuja metsässä, joita ani harvoin tapaa. Kaikki sen liikkeet, tulinen ja järkevä etsintä tarjosivat metsämiehelle näyn, jota oli nautinto katsella, ja kun pupuparka eteen joutui, niin silloin alkoi leikki, joka ei hevillä tauonnnut, ja jänis sai pitää töppöset allaan päästäkseen joutumasta vinhasti kiitävän, tulisesti huutavan hurtan pihtien väliin.
Erikoisesti vielä huomautan, että Tösse herätti mieltymystä myös harvinaisella älyllään ja kiltillä käytöksellään. Sisällä se oli rauhallinen niin kahleissa kuin irtikin ja totteli
pienintäkin viittausta. Metsästysmatkoilla sai sen pitää ilman kahleita kärryillä tai istuimen alla, eikä se hievahtanutkaan kulkipa tie millaista kivikkoa tahansa ennen kuin sai luvan. Ihmisille se oli ystävällinen, mutta vertaistensa koirien joukossa karski ja aina herra ollen tappeluissa notkea kuin kärppä.
Nämä harvat kuivat sanat eivät ole tarkoitetut miksikään mielenylennykseksi tai nautinnoksi lukijalle.
Ainoastaan olen siksi kirjoittanut, että jälkimailma näkisi, millaisen käsityksen Tösse jätti itsestään sellaiseen henkilöön, joka oli sen kanssa paljon tekemisissä niin metsässä kuin muuallakin ja jolle se entisen isäntänsä ohella oli parhaiten tuttu. Ja varma on, että samaan tulokseen tuli jokainen, joka sen läheisesti tunsi. Rohkenen kuitenkin ennustaa, että nämä jalot ominaisuudet eivät ole menneet hautaan Tössen mukana, vaan että niin äärettömän vähän kuin sitä ehdittiin siitokseen käyttää samasta suvusta on vielä tuleva yksilöitä, jotka voivat vielä kivuta tähtienkin joukkoon ajokoiriemme joukossa.”
Näin siis kirjoitti Lauri Forss Tössestä. Viimeisessä lauseessaan Forss oli oikeassa, sillä suvusta nousi vielä tähtiäkin ajokoirien joukkoon.Ryynänen möi Tössen Imatralle Antti Tanttulle, A. Lampenille ja H. Sandbergille. He aikoivat käyttää Tösseä runsaammin siitokseen, mutta valitettavasti Tösse kuoli vesikauhuun pian Imatralle jouduttuaan. Myynnin syynä oli varmaankin se, että Tösse oli loukannut toisen takajalkansa niin pahoin, ettei sillä voitu enää kilpailla. Loukkantunut jalka alkoi vaivata rasituksessa. Tösse ei ollut vielä täyttänyt seitsemää vuotta kuollessaan. Se olisi siis ollut parhaassa iässä.

Hippa Fox, Tösse, Hiien Hirvas ja Jasse

Tösse astui muutamia koiria, mm. Lauri Forssin Hippa Fox 381 VIII:n samoin nurmeslaisen Haatasen Kati- nimisen nartun, jota vaivasi jonkinmoinen löysyys metsässä. Aikauskirjoissa Katin omistajaksi on merkitty virheellisesti Kiiskinen. Lisäksi Tösse astui muitakin koiria.
Tössen ja Hippa Foxin pennut syntyivät 27.4 1915:
u. Hiien Hirvas 2461 XII, om. Lauri Forss, Nurmes, ruskea
u. Hiien Ukki 2462 XII, om. A. Wesman, Kerava, punaruskea
u. Hiien Hirmu 2460 XII, om. J. Uggeberg ja T. Holopainen, Helsinki, myöhemmin eläinlääkäri J Bruning, ruskea mustalla manttelilla, ruma pää, pitkävartaloinen, hyvä kokonaisuus. II AVO luokka Helsinki 1919
u. Lippo 264 X, om. A. Nyman, Joensuu, tummanruskea
u. Salon Poju 129 X, om. J. Hultin, Kitee, mustanruskea
n. Salon Sikke 132 X, om. J. Hultin, ruskea.
Hippa Foxin pennuista osalle tuli kennelnimi Hiien ja osalle Salon, Forss ja Hultin kasvattivat pennut yhdessä, ja Hippa Fox oli Hultinin entinen koira.

Hiien Ukilla astutettiin Maija 2664 XII. Tästä syntyivät 2.6.1919:
n. Stina II 2714 XII, om. A. Nyström, Helsinki, musta ja ruskea
n. Lady, om. J. Suomela, Turku.
Stina astutettiin Raj 2788 XII: kanssa. Pennut syntyivät 17.7.1921:
n. Bela III 3768 XIII, om. Edvin Kåhre, Porvoo, musta ja ruskea, III AVO luokka Helsinki 1922
n. Klinga 3797 XIII, om. S. Antel Anttila, musta ja ruskea, III AVO luokka Helsinki 1922.
Hiien Hirmulla astutettiin Zagora 121 IX. Pennut syntyivät 20.5 1918. Pentuja syntyi kaikkiaan kahdeksan:
u. Rex fråm Kilo 2781 XII, om. H. G. Nymalm, Kilo, musta, ruskea ja valkoiset merkit, hyvinrakentunut, mutta liian isokokoinen, selässä pehmeyttä, I AVO luokka Helsinki 1919.
Tössen ja Haatasen Katista syntyivät pennut 22.4. 1914:
u. Jymy Katista 126 X, om. kauppa-apulainen Tauno Haatanen, Nurmes, ruskea
u. Poju Tössenpoika 448 X, om. metsätöiden johtaja M. Holopainen, Nurmes, musta ja ruskea. Tämä koira oli muistuttanut isäänsä, sillä oli tulinen vauhti, ja jänikset eivät tahtoneet pysyä elossa sen edessä. Sitäkin oli tosin vaivannut melkoinen löysyys metsässä.
n. Jurtti Tössentytär 130 X, om. kauppias E. H. Kuittinen, Nurmes, ruskea. Jurtti oli kuollut pennutukseen ja pennut samoin.
n. Soma 26 X, om. asemapäällikkö Alfred Nyman, Joensuu, mustanruskea, jalo, kevytrakenteinen, vaaleat silmät ja käyrä häntä. III AVO luokka Joensuu 1915
n. Vili Katista 133 X, om. kauppa-apulainen Tauno Haatanen, Nurmes, tummanruskea. Vili oli kuollut penikkatautiin.
u. Jasse 806 VIII, om. Lauri Forss ja Allan Ryynänen, mustanruskea, hyvärunkoinen, kaunis pää, lyhyet lavat, huonot takajalat, vaaleat silmät. III AVO luokka Joensuu 1915
u. Ruma, om. metsänhoitaja Hjalmar Fabricius, Hammaslahti
u. Tuhlari, om. Lauri Tolvanen, Nurmes, myöhemmin Alfred Nyman, Joensuu, mustanruskea.
Tuhlaria käytettiin astutuksiin ja siitä oli varsin hyviä jälkeläisiä. Ainakin Panu Jakin sukutaulussa Tuhlari esiintyy useamman kerran.

Nyman astutti Soman Tej av Lyykkylällä 1121 V. Pennut syntyivät 1916. Näistä mainittakoon u. Jehu 54 XI, om. Urho Kallio, Viipuri, musta ja ruskea.
Rumalla astutettiin joensuulaisen E. Dahlströmmin Kyttä. Tästä syntyivät pennut 21.3 1926:
n. Huli 6509 XV, om. metsänhoitaja Hjalmar Fabricius, Hammaslahti, mustanruskea, hyvät jalat ja käpälät, liian lihaksikas pää, selkä hieman painuksissa, III AVO Joensuu 1928, III metsästyskoe Värtsilä 1928
n. Penu 7260 XV, om. Aarne Huovinen, Joensuu, mustanruskea
n. Vili F 7261 XV om. metsänhoitaja Hjalmar Fabric ruskea. III AVO luokka Joensuu 1928.
Fabricius astutti Rumalla oman narttunsa Huli 6509 XV:n. Tästä syntyivät pennut 25.2 1928:
u. Huima 7064 XV, om. tohtori O. A. Kosonen, Joensuu, tummanruskea, musta mantteli, hyväpäinen, huonohkot jalat, hento ja kevyt, III nuortenluokka Joensuu 1929. III AVO luokka Joensuu 1931
u. Mutti 7065 XV, om. metsänhoitaja Hjalmar Fabricius, Hammaslahti, mustanruskea, hyväpäinen, hento ja kevyt.III nuortenluokka Joensuu 1929, III AVO luokka Joensuu 1931
u. Punni 7066 XV, om. metsänhoitaja Hjalmar Fabricius, Hammaslahti, punaisenruskea, III nuortenluokka Joensuu 1929
u. Ukko II 7067 XV, om. metsänhoitaja Hjalmar Fabricius, Hammaslahti, mustanruskea, sopivankokoinen, tumman kauriinvärinen koira, moitteettomasti rakentunut, hieman hento ja kevyt, kaunis pää, III AVO, III nuortenluokka Joensuu 1929.
Tössen ja Katin pennuista paras koira oli ollut Tuhlari, om. Lauri Tolvanen Nurmes, Tolvanen myi Tuhlarin myöhemmin A. Nymannille Joensuuhun. Siellä sitä käytettiin jonkin verran siitokseen.
Nyman astutti Tuhlarilla oman narttunsa Saaran. Tästä syntyi n. Huli, om. Urho Sormunen, Jakokoski. Tuhlarilla astutettiin myös P. Kohosen Hepe, josta syntyi n. Halle, om. P. Kohonen.
Tösse astui matkaselkäläisen kauppias O. M .Tikan Jaanan. Tästä syntyi 7.5 1916 kaksi urosta ja viisi narttua. Lieksalaisella sahanhoitaja Nestori Lapilla oli ollut narttu Narri, joka oli ollut täysruskea. Sitä pidettiin aikoinaan hyvänä kettukoirana. Narrin veli Isopoika oli Murtorannalla isäntä Jussi Toivasella. Se oli ollut jalo ja kevytrakenteinen koira, kuitenkin varsin suuri n. 64 - 65 cm. korkea. Se oli ajanut yleensä niin nopeasti, että oli ottanut jänikset yleensä kiinni.
Antti Tantun Kahraa Lauri Forss oli pitänyt yhtenä Tössenpa parhaista pennuista. Valitettavasti tämä koira kuoli tuntemattomaan koiratautiin v. 1919.
Forssin Hiien Hirvasta ennätettiin käyttää siitokseen vähän. Forssilla oli jo suunnitelma alkaa käyttää Hirvasta laajemmalti siitokseen, jotta “hammarströmiläinen” suku vahvistuisi, mutta sille kävi niin kuin monelle muullekin sen ajan koiralle: se joutui vesikauhun uhriksi.
Palataanpa jälleen Ahosen Panuun ja todetaan, että siitä tuli muitakin hyviä jälkeläisiä kuin Tösse. Ahosella itsellään oli ollut Panun pentu n. Hippa (i.Panu e.Rokka).
Tämä astutettiin Veli Kotkalla, ja tästä syntyi u. Hoppu, om. Elis Kyander, Lieksa. Se oli ollut täysruskea, ajanut tyydyttävästi. Kyander kävi Hopun kanssa kokeissakin, mutta sillä ei ollut suurempaa menestystä. Toinen pentu Hipasta oli Saku.
Tähän koiraan liittyy mielenkiintoinen tarina. Kun Hipan pennut olivat syntyneet, niin Sakulla oli nykyisen Suomen ajokoiran värit, joita ei niinkään suosittu siihen aikaan. Niinpä Kyander otti tehtäväkseen hävittää koiran. Hän joko myi tai antoi sen Kylänlahteen. Oli mennyt vuosi aikaa, kun johtaja Mauro sattui menemään tuon isännän luo kylään. Hän huomasi samalla Sakun ja osti sen itselleen. Tästä Sakusta kehittyi varsin hyvä ajuri, ennen kaikkea sisukas. Se oli ollut nopea löytäjä, mutta ilmavainuisena hieman epävarma huonolla kelillä. Saku sai olla paljon metsässä, mutta se sai muutenkin harvinaislaatuista harjoitusta. Kun siihen aikaan ei ollut autokyytiä isännällekään- saati sitten koiralle, Saku sai juosta matkat metsään ja takaisin, joskus varsin kovastikin.
Koska Mauro oli ollut varsin innokas raviurheilun ystävä, niin hän ajoi hyvällä juoksijallaan myös metsästysreissuja. Sakun luonne oli ollut harvinainen ajokoiralle. Se oli melkein vihainen, kun oli sille päälle sattunut. Kerran oli nuorempi Mauro halunnut lähteä Sakun kanssa metsään, mutta Sakupa oli ollut asiasta eri mieltä. Kun Mauro oli ottanut ketjusta kiinni, niin Saku oli mennyt koppiinsa ja irvistänyt sieltä eikä meinannutkaan lähteä sieltä minnekään. Koppi oli kaadettu nurin, että kyllähän se tällä keinolla saadaan mukaan, mutta Saku oli irvistänyt vielä hurjemmin eikä ollut suostunut lähtemään metsälle.Saku oli pitänyt isäntänään vanhempaa Mauroa, joten se ei ollut lähtenyt nuoremman mukaan.
Kovan lieksalaisen ajokoiramiehen Viktor Rotkon isällä oli tästä samasta pentueesta Krisa- niminen narttu. Se oli ollut hidas ajaja mutta varma. Rotko ja Mauro olivat metsästelleet paljon yhdessä, ja nämä koirat Krisa ja Saku olivat täydentäneet hyvin toisiaan. Se oli ollut erinomainen koppelipari.
Nyt palataan Pyryn sisaren Olkkosen Vilin parituksiin ja pentuihin. Vilin pennuista sanottiin aikoinaan, että niitä joutui ymmärtämättömiin käsiin Nurmeksessa aivan maan vaivaksi asti. Onneksi ne vanhempana joutuivat sellaisiin käsiin, että niitä käytettiin jopa kilpailussa ja näyttelyissä. Varsinkin Träff III:n kanssa astutukset kaksi kertaa olivat erittäin onnistuneita.
Pennut syntyivät 4.4.1905 sekä helmikuussa 1906.
Kaikista pennuista tuli erinomaisia ajureita. Tässä ovat ne koirat, joista on tietoja:
u. Hippa 1857 VII, om. O. W. Timonen, Nurmes
n. Neppe 601 VIII, om. Lauri Tolvanen, Nurmes
n. Pikku-Vili 2038 VII, om. E. Sopanen, Viipuri,tyydyttävä palkintoluokka Kuopio 1912. K.A AVO luokka Viipuri 1912, punaruskea, mustat korvan päät, ilman suoranaisia vikoja tai ansioita, karamellipää
n. Riitta 2046 VII, om. K. Westerlund, Joensuu
n. Walpas, om. asioitsija K. Näsänen, Joensuu
u. Peni, om. nahkuri Olkkonen, Nurmes
n. Rokka, om. metsänhoitaja Grundström, Lieksa.
Riitta astutettiin Poika nimisellä uroksella. Tästä syntyivät pennut 25.5.1911.
n. Sumu, om. August Seppälä
u. Pojan Bella 609 VIII, om. J. Suomalainen, Joensuu, mustanruskea
n. Ellu 20 X, om. kruununvouti J. Hultin, Joensuu, musta ja ruskea.
Sumu astutettiin Valpas 355 IX:llä. Tästä syntyivät pennut huhtikuussa 1919:
u. Mårri 2516 XII, om. diplomi-insinööri Einar Bergh, Turku, musta ja ruskea.

Valpas astutettiin isällään Träff III:lla. Tästä syntyi 15.4.1906.
n. Vainu Tikkala 73 VIII, om. K. ja J. Massinen, Värtsilä, musta ja ruskea, I AVO luokka II VOI luokka Viipuri 1911.

Vainu astutettiin Ressu Ainrodulla. Tästä syntyi uros Vaino, joka astui Heila III:n 1983. Tästä syntyi pennut 29.4.1914.
u. Orpo 2521 XII, om. Alfred Waldström, Rajujärvi, kolmivärinen.
Lisäksi Vili astutettiin Nurmes Rexillä. Tästä syntyi ainakin n. Sisko 2049 VII, om. O. Lavola, Joensuu, III AVOluokka Joensuu 1909.

 

Hippa, O.W.Timonen

O. W. Timosen Hippa oli ollut kookas, vankka koira, mutta samalla se oli kevyt ja jäntevä. Metsässä se oli ollut sisukas,uupumaton kettujen ja jänisten ajaja. Sitä vaivasi
kuitenkin jonkinmoinen löysyys metsässä. Hipan kohtaloksi koituivat kateelliset metsämiehet. Se menehtyi “salamurhaajan” käsien kautta.
Hippa menestyi näyttelyissä hyvin, se sai Joensuussa 1909 II AL, III VOI, Kuopiossa 1910 I AL, I VOI, Hippa oli ollut kolmivärinen: musta, valkoinen ja ruskea.
Hippaa käytettiin siitokseen jonkin verran, varsinkin Nurmes- kasvattajanimellä varustettujen koirien kanssa. Se astui mm. Nurmes Viiran, Nurmes Pahan, Nurmes Palkan,Nurmes Heilan, Karman ja Tytön.
Kuuluisin Vilin pennuista oli Lauri Tolvasen Nurmeksen Ylikylästä omistama narttu Neppe 601 VIII. Ulkomuodoltaan se oli ollut hyvärunkoinen, lyhytselkäinen, hyväjalkainen, tiivistekoinen, lyhytkaulainen, ja sillä oli ollut suippeneva kuono, otsakulma oli puuttunut, väriltään se oli ollut mustanruskea valkein merkein sekä kranssi kaulainen.

Neppe, Lauri Tolvanen

Nepestä sanottiin, että uupumattomampaa ja tasaisempaa ajoa ei metsämies enää olisi kaivannut. Neppe osallistui kolme kertaa kokeisiin. Tosin kaksi niistä tuli vain merkityksi rotukirjaan. Tämä ei ollut mitenkään tavatonta siihen aikaan, että koetta ei tullut merkityksi. Neppe ei ollut ajon aikana löysä, tosin ennen ylösottoa oli äänähdellyt. Vanhempana olivat Nepenkin leuat hieman löystyneet.
Viktor Rotkolle oli Tolvanen kertonut Nepestä seuraavaa:
“Hän oli ollut veljensä kanssa metsällä Maaselän suunnalla syyskuun loppupuolella. Neppe oli ajanut aamusta iltaan. Jäniksiä oli niin runsaasti, että kun jänis oli kaadettu niin välittömästi oli uusi ajo käynnissä. Kun illalla alettiin jäniksiä laskea, niitä oli yli kolmekymmentä. Se oli ollut sitä riistarikasta aikaa. Neppe olikin ollut ilmiömäinen ylösottaja.”
Siitä kokeesta, jota ei ollut merkitty rotukirjaan, oli Tolvanen kertonut Rotkolle seuraavaa: “Silloin oli ollut kokeessa ajoaika 6 tuntia, kun Neppe oli ajanut jo melko pitkään, niin jänis oli tullut miesten näkyviin ja kohta koira perässä. Kun Neppe oli huomannut miehet niin se oli aivan kuin hämmästynyt, että mitäs tämä, kun ette ole jänistä ampuneet.
Kohta kuitenkin koira oli toipunut hämmästyksestään ja jatkanut ajoaan. Jänis oli jäänyt kohta Nepen hampaisiin, katkoa ei ollut kuitenkaan kestänyt kuin 4 minuuttia kun uusi jänis oli jo Nepen edessä. Tolvanen oli ihmetellyt sitä ettei Nepelle ollut annettu ensimmäistä palkintoa, vaikka se oli ajanut ylivoimaisesti pisimmän ajon vaan ensimmäinen palkinto oli annettu toiselle koiralle.”

Saihan Neppe kuitenkin ensimmäisen palkinnon Nurmeksessa pidetyissä ensimmäisissä ajokokeissa lokakuussa 1913. Tulos oli loistava, 132 pistettä. Myöskin 1914 Viekissä pidetyissä kilpailussa Neppe sai III palkinnon 91 pistettä. Nepen koppeliparina oli Panu.
Neppe on ollut ylivoimaisesti paras koira, joka Pyysärkässä koskaan on ollut. Siitä totesi mm. Uno Bask aikakauskirjassa 1927 seuraavaa: “Paras koira mitä milloinkaan olen metsässä tavannut”.
Siihen aikaan oli Baskilla itselläänkin ollut jo hyviä koiria. Baskin veljekset olivat usein nähtyjä vieraita Pyysärkässä. Bask olisi halunnut ostaa Nepen itselleen ja oli tarjonnut siitä 300 mk ja lisäksi kolme ajokoiraa tilalle, mutta Tolvanen ei ollut myynyt Neppeä vaan sen tytön Halun 379 VIII (antoi Halu kennelille nimen). Halu ei ollut aivan emänsä veroinen koira metsässä. Sillä oli metsästetty liian paljon nuorena ja sen kestävyys ei ollut emänsä luokkaa. Toinen kuulu pentu Nurmes Rexistä ja Nepestä oli uros Hymy 1858 VII, jonka omisti joensuulainen tuomari J. Leskinen.

Hymy, J. Leskinen

Hymy on jäänyt sisarensa Halun varjoon, vaikka se oli myöskin erinomainen periyttäjä. Lisäksi tästä yhdistelmästä oli vielä Lauri Tolvasen omistama urospentu Panu.
Neppe astutettiin lisäksi Träff III:lla, ja tästä syntyi ainakin u. Hei, om. P. Pyykönen, Nurmes. Tämä Hei astui Nepen,j a siitä syntyivät helmikuussa 1908:
n. Lupi 788 VIII, om. L. Tolvanen, Nurmes, mustanruskea, valkoiset merkit. Tämä koira oli ollut erikoisesti loistava kettukoira, sitkeä, haukkunut louheen. Siltä oli ammuttu parhaana päivänä viisi kettua.
n. Kati, om. kauppa-apulainen Haatanen, Nurmes. Katia oli vaivannut jonkinmoinen löysyys metsässä.
Pasin, om. P. Pyykönen ja Nepen parituksesta syntyi Kiva W*, om. Wasastjerna, Lieksa, sekä n. Hassu 100 X, om. varatuomari Oscar Liljefors, Juuka, musta, ruskea ja valkoiset merkit, suuri, hyväselkäinen, hyvät jalat, II AVO luokka Helsinki 1914.

Kiva W* oli Wasastjernan kennelin W* kantanarttu. Se astutettiin Veli Kotkalla ja pennut syntyivät 1.8. 1911.
n. Mona Lisa W* 598 VIII, om. metsänhoitaja G. E. R Wasastjerna, Lieksa, musta ja keltaisenruskea.
Hassu astutettiin Poika 443 VIII:lla. Tästä syntyi n. Tyttö, om. M.Becker. Se astutettiin Lahden Panulla ja pennut syntyivät 15.2.1916:
n. Tuisku 72 XI, om. Heikki Grönroos, Helsinki, musta ja ruskea
n. Pyry II 73 XI, om. Heikki Grönroos, Helsinki, ruskea
u. Tuisku av Pyhäkallio, om. A.Oinonen, Viipuri.
Tuisku av Pyhäkallion kuuluisin pentu on ollut u. Ajo 2434 XII, om. johtaja Aaro Oinonen, Viipuri. Ajoa käytettiin varsin runsaasti siitokseen ja siitä tuli hyviä jälkeläisiä.

Ajo, om. A.Oinonen, Viipuri

Ajon palkinnot metsästyskokeissa: III nuo.luokka Kaitjärvi 1920, II AVO luokka Kaitjärvi 1922, I AVO luokka Kaitjärvi 1923, II AVO luokka Raivola 1923, II AVO luokka Pulsa 1924, II AVO luokka Ahvio 1924, I AVO luokka Virojoki 1925, I VOI luokka Taavetti 1925, I VOI luokka Käkisalmi 1925. Näyttelyssä Ajo sai kaksi kertaa AVO III:n Viipurin näyttelyissä 1923 ja 1925.
Oinosella oli itsellään Ajon poika Jaska 265/1, joka oli ollut varsin hyvä koira.

Nepen sisar Pikku-Vili 2038 VII, om. E. Sopanen oli ollut pienikokoinen, hienosäärinen, tiivis, lihaksikas ja mustanruskea narttu. Se oli ollut metsässä sitkeä, hyvähakuinen, mutta hieman heikkoääninen.
Vilin näyttely ja koetulokset: KA Joensuu 1909, tyydyttävä palkintoluokka Kuopio 1912.II AL Viipuri 1912, koe III Lappee 1911, Karjalan Taskumatti kilpailu Viipuri 1911, II Viipuri 1912. Viliä käytettiin jalostukseen vähänlaisesti.
Viimeiset eloonjääneet pentunsa Sally sai 25.8.1898. Pentujen isä oli nurmeslaisen eläinlääkäri Heleniuksen Nisse. Kaksi näistä pennuista esiintyi kilpailuissa, nimittäin u. Reppu ja n. Ressu om. T. Riikonen Sortavala.
Repulla oli ollut lyhyt selkä, syvä rintakehä, väriltään mustanruskea valkoisilla tassuilla ja rinnalla. Se oli ollut vahvajuoksuinen ja hyvähaukkuinen. Ressulla oli ollut pitempi selkä, hyvät jalat ja pienempi rintakehä. Väriltään se oli ollut samanlainen kuin Reppu. Haukku oli ollut kirkkaampi kuin Repulla. Ajossa ja hakutyöskentelyssä niillä ei ollut esiintynyt huolimattomuutta. Karjalan Taskumatti- kilpailuissa 1900 koirat saivat II palkinnon ja voittivat “Taskumatin”, samoin Hiitolassa pidetyissä yksityisissä kilpailuissa II palkinnon v. 1900.

Reppu ja Ressu paritettiin keskenään. Tästä syntyi n. Lady, om. H. von Essans, Sortavala. Se paritettiin Tepon 1123 kanssa. Tästä syntyivät 1906:
n. Lady II 2002 VII, om. Oksberg, Sortavala, musta, ruskea ja valkoiset merkit. I AVO luokka Kuopio 1910, tavattoman kova ja koncentreenattu narttu, jolla oli leveät reidet ja vahvat jalat sekä pieni pää. K.A VOI luokka Helsinki 1911.
u. Lord 1436 V, om. eläinlääkäri H. von Essen, Sortavala, ruskea. Vahvajäseninen, jalat ja käpälät sekä rinta vahvat, lyhykäinen kaula, etujalat hieman ulospäin kääntyneet, vahva selkä.II junioriluokka Viipuri 1906.
Reppu astui Ekon 618. Tästä syntyivät 12.3.1901.
u. Cronje 776 IV, om. August Rydman, Kotka, mustanruskea, valkoiset merkit. IV palkinto Helsinki 1902
u. Devet 777 IV, om. August Rydman, Kotka, mustanruskea, valkoiset merkit. IV palkinto Helsinki 1902. Nämä molemmat koirat olivat olleet kookkaita, komeita koiria, vahvarunkoisia, vikoina mainitaan liian paljon valkoista.
n. Heija, om. sahanhoitaja Johan Hollström, Kymi, mustankeltainen. Holsström muutti myöhemmin Lieksaan Pankakoskelle ja toi sinne mukanaan näitä ns. Kotka- koiria.
u. Turre, om. tohtori Hugo Alfthan, Kotka, mustat selkämerkit ja valkoiset merkit.
Lisäksi syntyi vielä narttu Norma (Liisa).
Tähän koiraan liittyy pieni tarina. Norma oli mennyt pentuna eräälle sukulaiselle Karjalaan, mutta verraten nuorena se tuotiin takaisin Kotkaan. Siellä se joutui rautatievirkamies Hannes Bergmanin haltuun. Ensimmäisellä metsästysretkellä Virolahdella se katosi, ja sitä ei etsinnöistä huolimatta löydetty. Norma oli kuitenkin tullut virolahtelaisen opettaja Väinö Raitakarin hoiviin. Koska koiran nimestä ei ollut tietoa, sille annettiin nimeksi Liisa. Se oli ollut keskikokoinen ja mustamanttelinen, sillä oli ollut vaaleanruskeat jalat, valkoista käpälissä ja rinnassa. Ajajana se oli ollut hidas mutta varma, jälitarkka koira. Koska sillä oli melkoinen ajovarmuus, niin se astutettiin u. Dickin kanssa. Tästä parituksesta syntyi yksi Suomen parhaista ajokoirista, nimittäin koira josta käytettiin nimeä “ajomasiina”. Koira oli u. Santtu 371 VIII. Santun omisti aluksi J. V. Merisalo, mutta kun Santtu tuli tamperelaisen T. Kaipion omistukseen niin siitä tuli se kuuluisa koira. Sitä pidettiin Suomen parhaana ajokoirana 1916 -1921.
Sillä oli “regoordi” ajoajan pituudessa voittajaluokassa, 317 min. Santun tulokset: 2 VOI I, 3 AVO I, 2 AVO II. Santtua käytettiin runsaasti siitokseen, ja tätä kautta on “hammarströmiläinen” suku säilynyt eteenpäin.

Santtu, om. T.Kaipio, Tampere

Yhteenvetona voidaan sanoa, että tämä suku on ollut varsin voimakas 1900 -1920 Nurmeksessa ja Pohjois-Karjalassa. Senkin jälkeen suvun edustajat ovat niittäneet mainetta. Kun tarkastellaan näitä koiria niin voidaan sanoa, että “hammarströmiläisillä” on ollut vaikutusta luotaessa nykyistä suomenajokoiraa. Otetaan tähän vielä yksi kuuluisa ajokoira tuolta vuosisadan alkupuolelta, nimittäin Panu Jaki 8979 XVII synt. 6.2. 1924. Sen omisti viipurilainen Einari Jacklin. Panu Jakissa yhdistyvät ns. hammarströmiläiset ja Nurmes-suvut, hammarströmiläiset lähinnä isän puolelta ja Nurmes- koirat emän puolelta. Panu Jaki saatiin ensimäistä kertaa osallistumaan kilpailuihin sen ollessa jo 7 vuoden ikäinen.
Tämä tapahtui Hiitolassa syksyllä 1931. Jakin tulos oli 97 pistettä. Se osallistui kaikkiaan yhdeksään kokeeseen ja epäonnistui vain kerran. Silloin sattui oikein kunnon pakkaskoe, pakkasta 16 astetta. Sillä oli 3 VOI 1, 3 AVO 1, 1 VOI 2, 1 VOI 0. Viimeisessä kokeessaan Viipurissa 1934 Panu Jaki ei pystynyt suorittamaan koettaan loppuun, sillä sen sydän lakkasi toimimasta sen ollessa ajamassa ensimmäistä ajoaan.
Jaki oli ollut keskikokoinen, vankka ja tiivisrakenteinen, kaunisvärinen uros. Ainut vika oli hieman pehmeähkö selkä. Kotikoirana se oli ollut erinomainen, metsässä taasen melko uupumaton ja sitkeä. Haukku sillä oli ollut bassohaukku ja sitä oli tullut kuin turkin hihasta. Ylösoton aikana se oli herätellyt. Kerran se sai haulipanoksenkin itseensä joltain kateelliselta. Panu Jakia käytettiin varsin runsaasti siitokseen huolimatta siitä että sen koeura oli lyhyt. Siitä on hyviä jälkeläisiä metsämieheltä. Myös vuoden 1961 ajokuninkaan Piia 554/57K sukutaulussa esiintyy Jaki.
Wilfred Hacman oli maaottelussa 1962 saanut tutustua Piian työskentelyyn ja sen jälkeen hän oli tutkinut Piian sukutaulua ja löytänyt sieltä monien Halu-koirien lisäksi Panu Jakin kolmessa eri paikassa. Piia voitti tuon 1962 maaottelun. Ruotsissa menestyneissä suomalaisissa ajokoirissa esiintyi Panu Jaki sukutauluissa hyvin usein.
Yrjö Ritvola on kirjoittanut Pani Jakista seuraavaa: ”Sellaiset kantakoirat, kuten Panu-Jaki ovat olleet jalostustyössämme kullan arvoisia.” Panu-Jakin astumien narttujen joukossa ei ollut yhtään risteytettyä koiraa joka on ollut jalostusta edistävä seikka. Jakista on todettu myös, että miehissä oli ollut vikaa, jos jänistä ei ollut saatu reppuun Jakin ottaessa sen käsiteltäväkseen. Panu Jaki tuli 20-luvun loppupuolella ja 30-luvun alkupuolella kuuluisaksi ilmiömäisestä ajokyvystään.

Panu Jaki

Sallyn pennutukset 2

Viira (e.Lisa Fex ja i.Esa II 67 IX) astutettiin Vasa Pojk 564 VIII:n kanssa. Pennut syntyivät 8.3. 1919:
n. Viri 2741 XII, om. Emil Tapola, Kaipainen, kolmevärinen
n. Kaisa III 2635 XII, om. Lauri Kautio, Kouvola, punaruskea
n. Vaino 2733 XII, om. E. Salovaara, Kaipainen myöhemmin tehtailija Heikki Lampinen, kolmivärinen.

Vaino om. H. Lampinen

Vainon emänä mainitaan Lyytikäisen kirjassa virheellisesti Liisa Kotka. Tämä Vaino tuli kuuluisaksi koiraksi aikoinaan. Se oli Lampisen Vainon kennelin kantanarttu. Sen saavuttamat palkinnot olivat seuraavat: III AVO luokka, I palkinto siitosluokka Helsinki 1925, II mets.luokka,  II palkinto siitosluokka Helsinki 1926.  Koe palkinnot: II Kaitjärvi 1923,I Pakaa 1923, I Aura 1924, III Virojoki 1925, I Purmo 1925, III Virkkala 1925.
Vaino astutettiin yhdellä senaikaisella huippu-uroksella Syrjälän Heikillä kolme kertaa. Ensimmäiset pennut syntyivät 17.5.1923:
Vainon Aave 3680 XIII, II AVO luokka Helsinki 1924, II AVO luokka Helsinki 1915, III AVO luokka, K.M siitosluokka Helsinki 1927
Vainon Ansa 3681 XIII, om. liikkeenharjoittaja Pentti Tapio, Ylänne, musta ja ruskea valkeilla merkeillä I AVO luokka, I VOI luokka Helsinki 1924, I AVO luokka, I VOI luokka Helsinki 1925, I AVO luokka II VOI luokka Helsinki 1927
Vainon Anssi 3460 XIII, om. kauppias Nestori Jalonen, Lahti, musta ja ruskea valkeilla merkeillä, II AVO luokka Helsinki 1925
Vainon Apu 3461 XIII, om. pankinjohtaja K. Kiviaho, Helsinki, musta ja ruskea valkeilla merkeillä, III AVO luokka Helsinki 1926.
Seuraavat pennut Vaino sai Heikin kanssa 15.2.1924:
Vainon Heija 4833 XIII, om. insinööri Bror Ekman, Helsinki, musta ja ruskea valkeilla merkeillä.I AVO luokka, II VOI luokka Helsinki 1925, III AVO luokka Helsinki 1927
Vainon Hej 3462 XIII, om. P. Hjertherg, Turku, musta ja ruskea valkeilla merkeillä, II AVO luokka Helsinki 1925
Vainon Hurtta 3463 XIII, om. Porin Rykmentin metsästysyhdistys, Turku, musta ja ruskea valkeilla merkeillä, III AVO luokka Helsinki 1925
Vainon Hely 3682 XIII, III AVO luokka Helsinki 1925, II AVO luokka Viipuri 1926
Vainon Hertta 3683 XIII, om. kapteeni-luuntnantti A. Raninen, Turku, musta ja ruskea valkeilla merkeillä, III AVO luokka Helsinki 1925
Vainon Hippa 5095 XIV, om. toimitusjohtaja H. Lampinen, Helsinki, musta ja ruskea valkeilla merkeillä, I AVO luokka, K.M VOI luokka Helsinki 1925, I AVO luokka, III VOI luokka, I siitosluyokka Helsinki 1926, I AVO luokka, II VOI luokka Helsinki 1927, II AVO luokka Helsinki 1928, Koe tulokset: I nuort. luokka Hausjärvi 1926, III Virkkala 1926, III Porvoo 1926, II Hausjärvi 1927, III Porvoo 1927, III Hyvinkää 1928.
Kolmannet pennut Heikin kanssa syntyivät 10.2.1926:
Vainon Jalla 5099 XIV, om. K.Ytterström ja insinööri G.Jönssön, Mathidedal, musta ja ruskea valkeilla merkeillä, I AVO luokka Helsinki 1928
Vainon Jenkka 5100 XIV, om. Aarne Nissinen, Kotka, mustanruskea, II AVO luokka Helsinki 1927, II AVO luokka Lahti 1928
Vaino astutettiin myös Klang af Furuborgin 3383 XIII (e.DonnaIII 3490 XIII (i. Santtu 749 VIII)kanssa. Pennut syntyivät16.3.1927. Tässäkin yhdistyivät Nurmes-veret kummankin puolelta:
Vainon King 4836 XIV, I AVO luokka, I VOI luokka Helsinki 1928, I AVO luokka, I Voi luokka Helsinki 1929
Vainon Kirpo 4837 XIV, I AVO luokka Helsinki 1929
Vainon Kaija 5101 XIV, om. maanviljelijä A.Yliselä, Kuortane, mustanruskea.II AVO luokka Helsinki 1928
Vainon Kaiho 5102 XIV, om. H.Lampinen, Helsinki, mustaja ruskea valkeilla merkeillä, I AVO luokka, I VOI luokka Lahti 1928, I AVO luokka, I VOI luokka Helsinki 1928, I AVO luokka, I VOI luokka Helsinki 1929
Vainon Kitty 5103 XIV, om. käsityöläinen C. Palmgren,Helsinki, mustanruskea, II AVO luokka Helsinki 1928,
Vainon Kuri 5104 XIV, om. Juho Pessi, Käkisalmi, mustanruskea, II AVO luokka Viipuri 1928.

Vainon King ja Vainon Kaiho

Vainon Hippa, Vainon Ansa, Klang av Furuborg ja Arpa

Myös Fex astutettiin Heleniuksen Nissellä. Tästä syntyivät 23.4.1898.
n. Klinga Fex 1166 V, om. ylioppilas W. Rosberg, Kuopio, III metsästyskoe Harjavalta 1903.

Klinga Fex astutettiin A. Pirisen Tussella. Pennut syntyi 25.5.1904.
u. Pontus, om. A. Pirinen, Kuopio, mustanruskea.
Klinga Fex astutettiin myös Kerry Beagle Drummerilla 1906, mutta astutus ei onnistunut.
A. J. Kotilaisen Pojan kanssa Fex sai pennut 8.3.1901:
u. Ralli, om. kauppias K. E. Rosberg, Lappeenranta. II metsästyskoe Lappeenranta 1902
n. Hely II 1986 (Hely Fex), om. kauppias K. E. Rosberg, Lappeenranta, ruskea, komea, hyväliikkeinen, erinomaiset jalat ja käpälät, hieman takakorkea, heikonlainen pää.I palkintoluokka Kuopio 1908, K.A VOI luokka Kuopio 1910.
u. Sampo,om. kauppias J. Ryynänen, Lappeenranta n. Leija III, om. A.J Kotilainen, Kuopio.
Rosberg astutti Hely II:n Strom 823 IV:llä. Pennut syntyivät 5.5.1908.
u. Metsä Ressu 33 VIII, om. maisteri E. Piispanen, Kuopio. I kilp. Haminanlahti 1912.
Metsä Ressulla astutettiin Kaiku. Tästä syntyi Bella, om. J. Hultin, Kuopio.
Bella astutettiin Ukko Kotkalla 375 VIII. Pennut syntyivät 30.4.1914:
u. Peikko, om. T. Hofren, Kuopio
n. Salon Tui 423 X, om. metsänhoitaja Aarne Kumlin, Jääski, musta ja ruskea valkoisilla merkeillä
n. Tyttö 309 X, om. V. Pursiainen, Kuopio, musta, ruskea valkoisilla merkeillä
u. Salon Munkki 135 XI, om. N. Kuffschinoff, Turku, vaalean ruskea valkeilla merkeillä.
Salon Tui astutettiin Prihan ja Priman pennulla W. Litzenin omistamalla Pojulla. Tässä yhdistyivät Nurmes-koirat sekä emän että isän puolelta. Pennut syntyivät 10.8.1917.
u. Paukku 145 XI, om. tohtori A. Kumlin, Jääski, musta.
Metsä Ressulla astutettiin myös Nurmes Harmi II. Pennut syntyivät 1917.
u. Matti Kymmene 2506 XII, om. insinööri Alvar Breilin, Kouvola, ruskea.
Fex astutettiin Drummerilla, joka oli Kerry Beagle. Sen oli SKK:n ajokoiraosasto saanut lahjoituksella itselleen. Kumpikin koira oli erityisen vanhoja pariutuessaan, pennutus onnistui iät huomioon ottaen varsin hyvin, pentuja syntyi kolme.
u. Strom Fex, om. M. Hägström, Tammisaari, musta ja ruskea, liian suurikokoinen, karkeatekoinen, pää suurikokoinen.
Metsässä se oli ollut erinomainen ajuri, mutta sitä oli vaivannut valtava paukkuarkuus. Se oli jopa eräänkin kerran uinut saaresta mantereelle, kun sen edestä oli ammuttu jänis.
n. Mikasa, om. V. Mandellöf, Tammisaari
u. Togo, om. vapaaherra Hjalmar Carpelan
Nämä koirat oli kasvatettu koiratarhassa ja niitä oli vaivannut arkuus. Ulkonäoltään ne olivat olleet hyviä ruumiinrakenteeltaan, hieman neliömäisiä, päät ja kaulat paksut. Metsässä ne olivat olleet innokkaita. Niillä ei ollut pää kestänyt enää iltapäivällä, vaan ne olivat ruvenneet haukkumaan löysää. Jos oli ollut hukka ja toinen koira oli löytänyt jäniksen, niin toinen oli tullut etäänpääkin haukkuen ajoon. Ne olivat antaneet ääntä reilusti jopa 15 - 20 minuuttia vanhoille jäljille.

Mikasa astutettiin Finder 2074 VII:llä. Pennut syntyivät 4.3.1910. Näistä mainittakoon:
u. Ryttylän Raju 305 VIII, om. C. Linder, Villähti, musta ja ruskea. II AVO luokka Helsinki 1912, hyvin vahvasti rakentunut, erinomainen pää, vankat jalat.

Sallyn pennutukset 1

Sally penikoi ensimmäisen kerran 30.1.1893. Pentujen isänä oli O. W. Timosen Rappe, jolla oli ollut hyvä maine Nurmeksessa jänisten ja etenkin kettujen ajajana. Pennutus oli muuten onnistunut, mutta suurin osa pennuista menehtyi penikkatautiin. Tiedossa on ainoastaan E. Tavastjernan u. Heiju, joka oli ollut, punaisenruskea, keskikokoinen, valkeat merkit rinnassa.

Heijulla astutettiin Lindstedin Diana. Tästä syntyi u. Olli, om. Korander, Pälkäne. Seuraavat pennut Sally sai 21.4. 1894 aptekkari Castrenin Jalosta. Se oli ollut tiivis, koottu, voimakas, erittäin hyvä koira. Jalon oli Castren saanut sukulaisiltaan Pitkästärannasta vuonna 1890. Sen isä oli Leo, om. Tisell ja emä Ruff, om. Pelkonen. Myöhemmin hän myi sen R. V. Ekblommille Porvooseen, missä se onnettomuuden kautta heitti henkensä. Tästä yhdistelmästä syntyi viisi pentua:
Lisse 412 II, Fex, Ukko I 388, Dolly 400, Sindy.

Kuuluisin pentu tästä parituksesta oli Lisse 412 II, om. Axel Castren Nurmes. Se oli ollut punaruskea, ja sillä oli ollut hyvä karvapeite, vaalea kaula. Kooltaan se oli ollut keskikokoinen ja hyväjalkainen. Se oli ollut myöskin eriomainen metsäkunnoltaan, Lisse tuli kuuluisaksi nurmeslaisten ja
kuopiolaisten metsämiesten keskuudessa. Castrenin metsästystoverit tohtori Adolf Nordberg ja insinööri Ludvig Ottelin olivat sanoneet siitä yksimielisesti, että aikamoinen “ajokone”. Se olikin kyllä ollut harvinainen kykyynsä ja kestävyyteensä nähden ja oli ollut aivan sama, oliko sula maa vai luminen keli. Se ei kadottanut juuri milloinkaan, ajoi tunnin toisensa perään kuin vain hyvätapainen kone käy.
Castren myi Lissen edellä mainitulle Ekblommille, siihen aikaan tavattomalla hinnalla 600 mk:lla. (Tuolloin oli Nurmeksen seudulla miehen päiväpalkka n. 1 mk, metsäfirmat ostelivat 200-
300 ha:n tiloja n. 3000 - 4000 mk hinnalla). Ekblom oli aikaisemmin ottanut tästä yhdistelmästä pennun, nimeltään Sindy. Se oli ollut punaruskea, keskikokoa suurempi, hyväjalkainen, kranssikaulainen narttu. Näitä Lissen jälkeläisiä katsottiin aikoinaan kuuluviksi Kotka-koirien sukuun.

Ensimmäiset pennut Lisse sai Kotilaisen Jepen kanssa. Pennut syntyivät 1897
u. Poika, om. A. J. Kotilainen, Kuopio
n. Liisu, om. Rob Rissanen, Juantehdas.(Juankoski)
Liisu astutettiin Rissasen Leijulla. Tästä syntyi 4.4.1906
n. Hely IV, om. Rob Rissanen, Juantehdas, ruskea.

Toiset pentunsa Lisse sai tuomari L. Guseffin omistaman Jepen kanssa. Tästä syntyi 1899
n. Liinu, om. Rissanen, Kuopio. Liinua oli pidetty hyvänä käyttökoirana
n. Lisse II, om. L. Porthan, Kuopio
n. Nätti, om. A. Nymala, Hämeenlinna.

Lisse II astutettiin Fredrik Chydeniuksen Jalolla. Tästä syntyivät pennut 23.4.1908
n. Heila III 1983 VII, om. L. Porthan, Kuopio, punaisenruskea. K.A AVO luokka Kuopio 1910.
Kolmannet pentunsa Lisse sai Atte-nimisen koiran kanssa 10.9.1900 Atten omisti Ekblom.
u. Pan af Lisse, om. W. Orell Helsinki
n. Donna af Lisse, om. insinööri A. Ornhjelm, Helsinki.
Neljännet pennut syntyivät 31.8.1901 Sipoon metsästysyhdistyksen Pirren kanssa
u. Rapp af Lisse 817, om. R. W. Ekblom, Porvoo, punaruskea, hyväkarvainen
n. Dolly af Lisse 850, om. R. W. Ekblom, Porvoo, punaruskea
u. Proppen, om. J. Sjöholm, Helsinki.

Näistä Lissen jälkeläisistä voidaan mainita n. Liinu, joka paritettiin parooni A. Alfhanin ruskeanvärisen kookkaan Kirun kanssa. Tästä syntyi 25.2.1905 seuraavat tunnetut koirat:
u. Panu 1447 VI, om. Kaarlo Sunell, Tampere, tummanruskea II AVO luokka Helsinki 1907.
u. Tomi 1462 VI, om. Kaarlo Sunell, Tampere, tummanruskea. II AVO luokka Helsinki 1907
u. Leiju, om. R. Rissanen, Juantehdas
n. Siro, om. L. Porthan Kuopio.

Rissanen astutti Leijulla oman koiransa Rallin. Pennut syntyivät 1907
u. Misse 366 VIII, om. pormestari R. Streng, Kuopio, keltaisenharmaa. Voimakas, mutta pää ruma silmien kohdalta,kuono suuresti sisäänpuristunut, heikohko selkä, ohutmuotoinen rinta, pehmeät varpaat, korvanpäät mustat. Tyydyttävä palkintoluokka Kuopio 1912.

Samana vuonna Leiju astui Ylöstalon Kaikun.
n. Vainu, om. August Rydman, mustanruskea
u. Turkka Kotka 559 VIII, om. pormestari August Rydman, Kotka, mustanruskea. Ruumiinrakenteeltaan se oli ollut huononpuoleinen, III palkinto Kaitjärvi 1913. Tämä koira tuli vanhemmalla iällä aika löysäksi. Rydman oli sanonutkin, että kun hän kävi kaupungilla, niin Turkka oli haukkunut jopa hänen aamuiset jälkensä iltapäivällä. Turkka oli ollut hyväluontoinen, miellyttävä ja sisukas ajaja.

Turkka ja Tipi Kotka, om. A. Rydman, Kotka

Vainu astutettiin Ukko-koiralla. Tästä syntyi n. Piia 2688 XII, om. A. Rydman, musta ja valkoiset merkit. Tämä koira oli ollut erityisen kaunis ja erinomainen ajaja.
Turkka Kotkalla astutettiin Tipi Kotka 623 VIII, om. A. Rydman Kotka. Tästä syntyi huhtikuussa 1914
u. Kairi Kotka 146 XI, om. Gösta Lönström, Kotka, ruskea.
n. Vainu Kotka, om. K. Backman, Inkeroinen
n. Käsi, om. August Rydman, Kotka, tämä koira siirtyi Rydmannin kuoltua kapteeni O. Tudeerin omistukseen.

Kairi Kotkalla astutettiin saman omistajan Omi Kotka 215 VIII. Tästä syntyivät pennut 13.10. 1919
u. Ajo Aro 2435 XII, om. sahanomistaja A. Vähänäkki, Hamina, ruskea ja valkoinen
u. Apu Aro 2436 XII, om. H. Oinas, Kotka, musta ja ruskea
u. Turkka Aro 2580 XII, om. konttoristi F. Carlsen, Käkisalmi, ruskea valkeilla merkeillä
n. Hippa Aro 2624 XII, om. insinööri J. Holström, Lieksa, musta ja ruskea valkeilla merkeillä
u. Toivo, om. August Rydman, Kotka
n. Taika, om. August Rydman, Kotka
Nämä molemmat koirat siirtyivät Tapion metsästysseuran omistukseen Rydmannin kuoltua.

Kairi Kotka , Gösta Lönström, Kotka

 

Kairi Kotkan ja Mina 64 XI:n, om. Erik Bask pennut syntyivät 21.2. 1919
u. Julle 2477 XII, om. kassööri K. Olsen, Nurmi, vaaleanruskea, valkeilla merkeillä
u. Raj III 2545 XII, om. Ossian Wickström, Kouvola, musta ja ruskea
n. Aila 2593 XII, om. pankkivirkamies E. Kahiluoto, Kajaani, ruskea
n. Kaisa II 2635 XII, om. insinööri Alvar Breilin, Harju, punaisenruskea.
n. Lill Mina 2655 XII, om. opettaja Väinö Nuotio, Myrkky, ruskea valkeilla merkeillä
n. Tipi 2723 XII, om. liikemies Gösta Lönström, Kotka, musta ja ruskea. Tätä koiraa oli Rydman pitänyt hyvänä ajurina.
August Miettisen Lady IV astutettiin myöskin Kairi Kotkalla.Tästä syntyivät pennut 13.6.1919
n. Kaisa 2634 XII, om. vahtimestari Axel Langel, Kotka,ruskea
n. Liisa 2649 XII,om. liikemies A. Miettinen, Kotka, ruskea. II kilp. Anjala 1920, III kilp. Ansala 1921
n. Taika 2715 XII, om. maanviljelijä K. Ylöstalo, Inkeroinen, ruskea
n. Sirkka 2703 XII, om. Axel Langel, Kotka, ruskea.
  

 

Axel Langelin Kaisa

Langelin Kaisa oli ollut verraten pienikokoinen ja punaruskea. Sen rintakehä oli ollut muhkea ja pää kaunis. Kokonaisuus ei kuitenkaan ollut mitenkään häikäisevä, joten
Kaisa sai vain III palkinnon näyttelyssä. Kaksi ensimmäistä vuotta Kaisa sai harjoitella Pyhtäällä, ennen kuin se joutui Axel Langelin huomaan. Samaan aikaan Langel oli ostanut myös Kaisan sisaren Sirkan. Näillä koirilla kilpailtiin varsin menestyksellisesti. Ne voittivat mm. Karjalan Taskumatin v. 1925. Kaisan haukku oli ollut erinomaisen kaunis, korkea, kantava ja kuuluva, hyvin sointuva. Tämä haukku oli ollut niin kuuluisa, että sitä käytiin kuuntelemassa jopa toisista pitäjistä. Ajo oli ollut tarmokasta, vauhti kovaa ja varman pettämätöntä.

Kairi Kotkan ja Piian 2688 XII:n pennut syntyivät 10.2.1920. Tässä yhdistyi Nurmeslaiset- koirat sekä emän että isän puolelta.
n. Metsän Tarkka 2507 XII, om. liikemies Göstä Lönström, Kotka, ruskea
u. Taru III 2568 XII, om. maanviljelijä K. Ylöstalo, Inkeroinen, ruskea
u. Timo 2574 XII, om. E. Ahola, Inkeroinen, ruskea
u. Metsän Turkka 2669 XII, om. liikemies Göstä Lönström, Kotka, ruskea valkeilla merkeillä.
Leijulla astutettiin myös Pikku-Vili 2038 VII (i. Träff III e. Vili om. Olkkonen Nurmes) Tästä syntyi 10.4.1908.
u. Jalo IX 533 VIII. Ollessaan Helsingin näyttelyssä v.1913 oli Jalo ollut aivan “sikalihava” ja sen vuoksi mainitseekin tuomari arvostelussaan, ettei koiraa voitu kunnolla arvostella. Se sai kuitenkin KA:n.
Lauri Forssin mielestä Jalo oli kuitenkin tyypiltään mitä puhtain hammarströmiläinen ja niistä ulkomuodoltaan parhaimpiin kuuluva. Jalolla oli ollut hyvät jalat ja tassut, vahvat reidet ja pitkä selkä. Jouduttuaan E. Sopaselle Jalo näytti osaamistaan myös kilpailuissa, mm. Viipurin kokeissa Jalo sai 1. palkinnon ajaen vielä 2 tuntia virheettömästi yli määrätyn ajan. Jalo kuoli vesikauhun uhrina.
Jalon paras pentu lienee ollut Wirkku II 27 X. Sen omisti tunnettu viipurilainen ajokoiramies vahtimestari D. Käärmeniemi. Wirkku oli ollut tyypillinen hammarströmmiläinen
koira ja muistuttanut erityisen paljon sukunsa kantaemää Sallyä niin ulkomuodoltaan kuin metsäominaisuuksiltaan. Wirkussa ei ollut esiintynyt löysyyttä, vaan se oli ollut mieluummin
tiukka. Jalon toinen tunnetumpi pentu oli Ressu, om. E. Sopanen, Ressu oli ollut ulkomuodollisesti hieman ala-arvoinen, aivan liian pieni, suippopäinen, mustanruskea, mutta metsäkuntoisuudeltaan sitä vastoin eriomainen. Monet sen aikaiset ajokoiramiehet olivat arvostaneet sitä erinomaisena koirana, sillä se ei väsynyt juuri koskaan.

Ressu astutettiin ainakin Harmin 366 IX kanssa, tästä syntyi 21.6.1916 kuusi pentua
u. Raju, om. E.Sopanen, Viipuri.
Jalon IX 533 VIII ja Ameiku Aitarin 1962 VII, om. E.Sopanen, pentue syntyi 4.11.1913
n. Ressu 281 X, om. E. Sopanen, Viipuri, tummanruskea
n. Killi 277 X, om. Hugo Rautapää, Helsinki, ruskea. III palk.Kaitjärvi 1916
u. Raju 30 X, om. varatuomari Jalmari Leskinen, Joensuu, tummanruskea, kevyt ja hyväliikkeinen, kaunis selkäviiva, liian suorat jalat ja terävä kuono. III AVO luokka Joensuu 1915
u. Jaska 258 X, om. V. Bragge, Rantasalmi, tummanruskea.
Jalon IX 533 VIII ja Asta Topittaren, om. A. Nyman pentue syntyi 4.1912
n. Virkku II 27 X, om. varamaamittari K. Anttinen, Rantasalmi, myöhemmin vahtimestari D. Käärmeniemi, Viipuri, tummanruskea.

Ukon 388, om. eläinlääkäri Nils Helenius, Nurmes, punaruskea, hyväkarvainen, vaalea kaula ja jalat, jälkeläisistä ei ole tietoa, ei myöskään n. Dollyn 400, om. insinööri E. Tavastjerna, Nurmes, punaruskea, hyväkarvainen, vaalea kaula, keskikokoinen, jälkeläisistä ei tietoa.
Toinen Jalon ja Sallyn kuuluisa pentu n. Fex, om. Mandellöf, Helsinki, oli ollut punaruskea, keskikokoinen, kestäväjalkainen. Sekin oli ollut erinomainen metsässä, mutta sitäkin
oli vaivannut sukunsa heikkous. Siitä oli tullut vanhemmiten löysä. Sitä alettiin käyttää siitokseen varsin vanhana. Fex astutettiin Kalle Rikalan kuuluisalla Harmi Triolla,
ja pennut syntyivät 27.3.1905. Tämä pennutus oli ollut onnistunut, mutta koirista oli tullut liian pitkäselkäisiä.
Tietoja ei ole muista kuin n. Fex II 203 VIII:stä, om. Mandellöf, musta ja ruskea valkealla kaulalla. III AVO luokka Helsinki 1912.
Fex II astutettiin kuululla Wasa Tomilla. Pennut syntyivät 29.3.1911.
Fex III 308 VIII, om. Mandellöf, Helsinki, musta ja ruskea K.A AVO luokka, I pari luokka Helsinki 1912. Kaunis, mutta pienikokoinen, ohuet takajalat
Maffe 183 VIII, om. E. Höijer, Tammisaari, ruskea, musta ja valkoiset merkit
Eka 202 VIII, om. J. Aminoff, Tammisaari, musta ja ruskea, valkea kaula. Liian hintelä
Tello Fex 194 VIII, om C. Candborg, Tammisaari, musta, ruskea ja valkeat merkit. K.A AVO luokka Helsinki 1912.
Tom Fex 195 VIII, om. V. Mandellöf, Tammisaari, musta ja ruskea, valkea kaula
Lena Fex 212 VIII, om. E. Höijer, Tammisaari, ruskea ja musta, valkea kaula. K.A AVO luokka Helsinki 1912. Hyvä runkoinen, hyvät jalat, kauniit värit
Lisa Fex 213 VIII, om. insinööri V. Mandellöf, Tammisaari, musta ja ruskea. K.A AVO luokka Helsinki 1912. Kohtalainen pää, hentorakenteinen. Tästä koirasta kehittyi kuuluisat Vainon koirat, joita kasvatti H.Lampinen Helsingistä.
Rea Fex 217 VIII, om. H. Wirgvist, Porvoo, musta ja ruskea, valkeat käpälät. K.A AVO luokka Helsinki 1912
Sessan 220 VIII, om. Vapaaherra G. Silverheim, Porvoo, musta ja ruskea, valkoista rinnassa. II AVO luokka Helsinki 1912. Pieni ja hentorakenteinen
Rex 1920 VIII, om. insinööri V.Mandellöf, Tammisaari, musta ja ruskea, valkea kaula. II AVO luokka Helsinki 1912. Litteä mutta muuten kaunis pää, takakorkea.
Näillä edellä mainituilla koirilla Mandellöf voitti Helsingin näyttelyn ryhmäluokan arvostelulla: kaunis ja tasainen ryhmä Näistä koirista säilyi hammarströmiläinen veri vielä pitkälle, ainakin Mandellöf oli innokas ajokoiran kasvattaja. Hän piti samaa narttulinjaa pitkän aikaa.
Fex III astutettiin Poker av Paiaksella. Tästä syntyivät pennut 29.3. 1917:
n. Stina 2713 XII, om. Wilhelm Westman, Hanko, ruskea
n. Tessan 2720 XII, om. maanviljelijä Alfred Berglund, Hanko, ruskea, musta mantteli
u. Nero II 184 XI, om. Alfred Berglund, Hanko, musta ja ruskea

Lisa Fex astutettiin Esa II 67 IX:llä. Pennut syntyivät 20.5.1915
u. Lippu 2503 XII, om. asemapäällikkö Aksel Olsoni, Pulsa, ruskea valkeilla merkeillä
n. Sanna 2850 XII, om. Albin Wahlroos, Myllykoski, kolmivärinen
n. Viira, om. Emil Tapola, Kaipainen.
Sanna astutettiin Rex 2555 XII:llä. Pennut syntyivät 2.3.1923.
u. Muisto 3396 XIII, om. Augus Miettinen, Kotka, musta, ruskea, valkeat merkit.
Tätä koiraa oli kutsuttu tuttavapiireissä ”Muisto-Veli Eemeliksi”. Se oli ollut rakenteeltaan sopusuhtainen, komea ensipalkinnon rotukoira, luonteeltaan rauhallinen käyttö
ja kotikoira. Vaikka se olikin ollut erinomainen koira, sillä oli ollut epäonnea kokeissa. Siitokseen käyttö oli kuitenkin varsin vähäistä. Sitä käytettiin myös Ha-Ko siitosyhdistyksessä, joka oli Kotka koirien siitostyön jatkaja.

 Muisto, om. August Miettinen, Kotka

Hamamströmmiläiset

Nurmeksesta levisivät jo viime vuosisadan puolelta hammarströmiläiset ajokoirat. Nämä koirat saivat nimensä Axel Hammarstömmin mukaan. Hänellä oli Sally niminen narttu, jonka jälkeläisiä alettiin kutsua hammarströmiläisiksi. Tämä nimitys oli yleinen, ja sitä käytettiin Suomen Kennelklubin aikakausikirjankin sivuilla. Sally oli syntynyt 1891. Sen isä oli apteekkari Nevanderin Hej (i. Molla om.tri. Ek) ja emä maisteri Sahlsteinin Kaisu (i. Krut 163 I om. O. Wrede e. Mea om. M. Waleen). Sallyn suonissa virtasi siis sen ajan parhaimpien koirien verta.
Sally oli ollut kaunis, ruumis kevyt ja tiivis, kooltaan keskikokoinen, punaisenruskea, erinomaiset jalat ja käpälät. Näistä kuuluisista käpälistä on monta mainintaa aikakauskirjojen sivuilla siitä, miten ihmeellisen kestävät ne olivat olleet ja siitä miten sitkeästi Sally periytti tätä ominaisuutta jälkeläisiinsäkin.
Sallystä kertoi Axel Hammarström seuraavaa aikakauskirjan 1909 sivuilla: ”Se oli harvinaisen hyvä käyttökoira, sen hyvien tapojen luulen osaksi johtuneen siitä, että 13 vuoden ajan metsästin sillä lupa-ajan alusta sen loppuun. Kasvatin sen luottamaan itseensä. Hyvää vaikutti myös, että kun Pielisen jää oli sulanut vei Sallyn Kuusisaareen (sijaitsee lähellä Nurmesta Pielisellä), jossa se sai olla kaikessa vapaudessa lehmien ja lampaiden seassa ja saipa aina ajaa jänistäkin sopivan suurella saarella. siellä oppi se kotieläimiin ja piti käpälänsä aina kunnossa. Metsästysmatkoillani ei sää ja ilman lämpötila merkinneet mitään. Aikaisin syyshelteellä, myöhemmin jäisellä maalla, sateessa tai lumipyryssä, hangessa, 18 asteen pakkasessakin ajo kävi yhtä varmasti ja tasaisesti. Syvässä lumessa Sally meni hiljaa, mutta varmasti ja väsymättä, kunnes jänis kaatui.”
“Sally tuli viime vuosinaan löysäksi, nuorempana se ei tehnyt itseään siihen koskaan vikapääksi. Tämä vika lisääntyi vuosien mukana. Harvat ovat muuten niin uupumattomia kuin se oli. Olin kerran metsästämässä Koskenkorvalla (n. 30 km Juukaan päin). Tulin kotiin myöhään kolmannen päivän iltana, ja apteekkari Castrenin pyynnöstä läksimme seuraavana päivänä Valtimolle, missä metsästimme kolme päivää kovalla jäisellä kelillä. Monta jänistä ammuttiin etenkin Valtimolla. Sitten palattiin takaisin kärryillä, joka oli kaikkea muuta kuin lepoa koiralle. Seitsemäntenä päivänä oli Sally kotona kiinni, tassut olivat erinomaisessa kunnossa, koira oli hiljaa ja rauhallinen. Kahdeksannen päivän aamuna se oli karannut Lehtovaaralle (Nurmeksen itä-puolella oleva alue)  ja ajoi koko päivän. Erinomaiset jalat. Kenties se oli hitaanpuoleinen ylösottaja, mutta muuten aivan moitteeton”. Lisäksi Hammarström kirjoittaa seuraavaa: “Olen metsästänyt 14 vuotiaasta saakka, mutta koskaan ei minulla ole ollut sellaista koiraa kuin Sally oli ja moni sen pennuistakin oli erinomainen. Kolmetoista vuotta en suoraan sanoen tehnyt muuta kuin olin metsässä. En harrastanut saarijahteja, vaan metsästystä Nurmeksen seudun useinkin koskemattomilla erämailla, missä yksi tai kaksi metsämiestä ei merkinnyt mitään ja harva oli kuitenkin se jänis joka sai rauhassa kulkea. Päiväkirjani, joka murheellista kyllä on epätäydellinen, osoittaa montako jänistä ja kettua oli kullakin metsästysmatkalla ylhäällä, montako ammuttiin sekä mistä syystä otus hävisi.”

Tämän kokeneen metsästäjän sanoista voimme muodostaa itsellemme käsityksen kyseessä olevan suvun kantaemän ominaisuuksista.

 

 

 

 

Hammarström osasi valita huolellisesti Sallyn pentueiden isän. Hän valitsi siitosuroksiksi sellaiset koirat jotka olivat hyviä käyttökoiria ja joitten ulkonäkö mahdollisimman paljon muistutti Sallya. Niinpä olikin Sally periyttänyt maailmaa suurenpuoleisella pentulaumalla. Sallyn pennut olivat olleet hyvin kysyttyjä aikoinaan ja menivät kaupaksi kilvan (pennun hinta 50 mk, oli siihen aikaan kova hinta pennusta, miehen päiväpalkka n. 2,70 mk)). Sally paritettiin 4 kertaa. Vain yhdessä parituksessa on mukana sukusiitosta, nimittäin u. Lahjan kanssa. Lahja oli Sallyn sisaren poika. Tämä paritus kuitenkin lienee ollut onnistunein yhdistelmä.

Lauri Forss kirjoitti ensi tapaamisestaan Sallyn kanssa seuraavaa: “Muistan tarkkaan hetken, kun tulin näkemään Sallyn työtä ensi kerran, olinhan samalla itse ensi kertaa metsällä. Läksimme kotirannasta Nurmeksen kauppalasta lennätinpäälikkö Axel Hammarströmmin, isäni (nimismies Karl Forss) ja Sallyn kanssa purjeveneellä lahden vastakkaiselle rannalle jusseja hätyyttämään. Leppoisasti puhalsi lauhkea etelätuuli ja hitaasti kulki vanha vene. Kenties oli vauhti koirankin mielestä hidasta, koskapa hyppäsi veteen puolitiessä lahtea, joka on noin kilometrin levyinen. Koira ui kiireimmän kaupalla rantaan ja hävisi näreikköön. Juuri kun mekin olimme rantaan ehtineet, alkoi noin 500 metrin päässä sydäntä vihlova haukku. Ajo kierteli ympärillämme tiheikössä, kerran laukkasi jänis ampumamatkan ulkopuolelta isäni ja minun edessä olevan niityn poikki koiran intohimoisesti huutaessa kintereillä. Toista tuntia hyvän aikaa oli ajo aivan taukoamatta kestänyt kun kaukaa kuului odottamaton pamaus ja ajo taukosi. Juoksimme sinne ja siellä makasi pupu veräjän luona hengettömänä Sallyn voitonriemuisena sitä nuoleskellessa. Talon isäntä oli kuullut ajon, tullut passille ja lähettänyt tuliluikustaan murhaavan panoksen pihtikintun sydämmeen.” “Tälläinen oli siis ensi tutustumiseni Sallyyn.

 

 

Mielikuvituksissani olen myöhemmin monasti elänyt saman hetken, tuntenut ensimmäiset metsämiesinnon värähdykset sydämmessäni, ja siksipä onkin unohtumattomasti mieleeni painunut koiran työ. Vaikka koira oli hakiessa hitaanpuoleinen niin ajossa oli tulisuutta vaikka muille jakaa, ääni tiheä soinnukas ja kuuluva. Sallyllä oli jokin ominaisuus pysyä ajettavan kintereillä niin ettei välimatkaa ollut usein ollenkaan”. Näin siis Lauri Forss kirjoitti Sallystä. Hammarströmiläisiä arvostettiin niiden metsästysominaisuuksien takia. Niille oli ollut ominaista kestävyys, erinomainen metsästysinto, harvinaisen kestävät käpälät, ja milloin metsästettiin pitempiä aikoja kerrallaan, niin kestävyys tuli silloin hyvin esille. Vuosisadan alun joensuulainen ajokoiramies J. Suomalainen totesi hammarströmiläisista koirista seuraavaa: “Mitä intohimoisena metsämihenä voin näistä koirista sanoa, asetan hammarströmmiläiset etusijalle metsäkoirina seuraavien ominaisuuksien takia: Ne ovat rakenteeltaan kevyttyyppisiä, kooltaan keskikokoisia, erittäin hyväjalkaisia, tiivistekoisia, metsässä vilkasliikeisiä, hyvävauhtisia ja eriomaisen kestäviä, jos tosiaankin metsästetään pitemmän aikaa. Ainut vika näissä koirissa on ollut se, että löysyyttä tulee vanhemmalla iällä, tosin tiukkasuisiakin on esiintynyt. Sitä vastoin voimaa, kestävyyttä ja intoa on poikkeuksetta ollut jokaisessa hammarströmiläisessä koirassa joka minulla on ollut. mm. Vili, Kuule 1434, Kaiku (Kuulen sisar),Vainu Tikkala 73 VIII, Pikku-Vili 2038 VIII, Jalo IX 533 VIII, Virkku II ja lukemattomia
muita, joita ei ole rotukirjaan merkitty”. Hovioikeuden neuvos E. Sopanen Savonlinnasta kirjoitti hammarströmiläisistä koirista seuraavaa: “ Olen aina pitänyt näitä koiria itselläni, koska niillä on ylivoimaiset metsästysominaisuudet muihin sukuihin verrattuna. Olen minä pitänyt muitakin sukuja, mutta aina rinnalla on ollut nurmeslaisia. Olimme kerran Savonlinnan mies- ja koiralauman kanssa metsällä. Kun olimme viikon metsästelleet, niin muista koirista ei ollut enää minun pikku-Ressulleni seuraa. Ressu lasketteli niin kuin ei mitään. Metsästyskaverit ihmettelivät tätä koiraa. Muut koirat eivät tulleet edes valmiisiin ajoihin. Ikävä kyllä näiden koirien ainut vika on löysyys- tosin se ilmestyy vasta noin 5 - 6 vuoden iässä, mutta muissakin suvuissa on tätä vikaa.” Aikakauskirjassa 1919 mainittiin nurmeslaisista seuraavaa: “Viime vuosien ajat, sota ja pula-aika ovat tehneet tällekin suvulle hallaa ja kenties korvaamattomia vahinkoja. Ainakin estäneet allekirjoittaneen hartaan aikomuksen korjata talteen se siitosaines, jota vielä on jäljellä. (Forssin Hiien Hirvas ja Ryynäsen Tösse menehtyivät vesikauhun uhreina). Aion nyt todeta suvun kelpoisuutta ja soveltavuutta metsämiehille. Sitähän todistaa sekin, että Sallyn pentuja on levinnyt niinkin laajalle maassamme ja myös se, että suvussa on ilmestynyt tähtiäkin ajokoirataivaallemme. Ne kuitenkin ovat olleet suvultaan suurelle joukolle tuntemattomia.”
Joka tapauksessa oli hammarströmmiläisellä verellä ollut suuria ansioita ja oli siinä  erinnöllisyyskyky kenties ollut suurempi kuin missään muussa senaikaisessa ajokoirasuvussa. Ansio perinnöllisyyskykyyn langennee sisäsiitokselle, joka sekin oli tapahtunut lähinnä vahingossa, koska siihen aikaan kaukaisilla Pohjois-Karjalan erämailla, jotka siihen aikaan olivat olleet lähes eristetyt muusta maasta, ei ollut suurestikaan tilaisuutta muuhun siitosaineksen valintaan, etsittiin vaan parhaat koirat. Ja merkille pantavaa oli sekin, että silloin paritettiin sisariakin keskenään, aikana jolloin sisäsiitosta pidettiin turmiota tuottavana. Myöhempi aika on tuonut uusia oppeja tähänkin asiaan.
Lauri Forss totesi vielä seuraavaa:“Tämän suvun voimakkaan perinnöksi jättämiskyvyn ansiota on juuri se, että nykyään elävät suvun yksilöt huolimatta siitä, että niiden suonissa virtaa vierasta verta, ovat useimmiten säilyttäneet saman tyypin, kootun rakenteen, erinomaiset jalat ja käpälät, kepeät liikkeet sekä myös innon, sitkeyden ja pirteän ajotyylin. Harvat ovat myös ne yksilöt, joissa on vähänkin nurmeslaista verta, jotka eivät olisi säilyttäneet sukunsa väriä. Se on ollut useinkin ruma, säännöllisesti joko mustanruskea tai punaisenruskea. Kirouksena on esiintynyt myös tuo suvussa seurannut löysyys, tosin se on usein ilmestynyt vasta kuudennen ikävuoden aikana. Täysin tiukkojakin koiria on suvussa esiintynyt, ja siksipä puolestani uskonkin, että jos tähän seikkaan siitoksessa kiinnitetään enempi huomiota, niin siitä ei ole haittaa.” Pohjois-Karjalan monipuolisilla erämailla oli suku saanut vereensä lisää elinvoimaa. Siellä oli jokaisella yksilöllä ollut ajajaksi. Voimaa, kestävyyttä, lahjoja ja tottumusta kysyttiinkin koirilta näillä vaaroilla, kallioilla, korvissa ja
näreiköissä ajettavaa seuratessa. Lauri Forss mainitsi vielä sillä hetkellä parhaat elossa olevat hammarströmiläiset yksilöt: nartut Virkku, om. J. Suomalainen, Kahra, om. Antti Tanttu, Vainu Halu, om. Uno Bask, urokset Ressu, om. E. Sopanen.



Nurmes-koirat johdanto

 

Tämä blogi valottaa Nurmeksesta peräisin olevien koirien taustoja. Näitä Nurmeksesta peräisin olevia koiria on yleisesti kutsuttu hieman virheellisesti Nurmes- koiriksi.
Nimitys on tullut siitä, että “Nurmes” kennelnimi otettiin käyttöön 1911. Sitä ennen kutsuttiin ns. hammarströmiläisiäkin Nurmes- koiriksi. Yhteistä näille koirille on kuitenkin se, että nämä molemmat suvut ovat Nurmeksesta peräisin. Näillä molemmilla suvuilla on ollut
merkitystä luotaessa nykyistä suomen ajokoiraa. Tämä ei siis ole mikään hyvin tarkka koirien sukututkimus.

 

  Kuvassa Nurmes Paha s. 8.1.1905

LÄHTEET

Aalto, Teemu, Suomen Kennelliitto - Finska Kennelklubben ry:n historia I osa 1889 - 1935. Jyväskylä 1991
Hackman, Wilfred, Suomen Kennelklubin Ajokoirajaosto 1902 - 1942, Helsinki 1944
Hackman, Wilfred, Suomen Kennelklubin Ajokoirajaosto 1942 - 1952, Helsinki 1952
Hackman, Wilfred, Suomen Kennelklubin Ajokoirajaosto 1952 - 1962, Helsinki 1962
Lampio, Eero, Yli Lapin Rajojen. Jyväskylä 1936
Lampio, Eero Eräretkiä Pohjolan lohivesillä ja riistamailla. Helsinki 1930
Lampio, Eero, Hannikainen, Lauri, Petsamon opas. Helsinki 1921
Lyytikäinen, Pentti, Suomen ajokoirat- ja niiden harrastajat. Helsinki 1961
Ritvola, Yrjö, Suomen ajokoirajärjestö - Finska Stövarklubben ry vuosina 1962 - 1971. Espoo 1973
Saloheimo, Viljo, Nurmeksen historia. Helsinki 1953
Korhonen, Arvo, Karjalan Kennelklubin historia 1910 - 1925. Viipuri 1925
Mikkonen, V.I, Suomen kennelliitto 10-vuotis julkaisu. Helsinki 1945
Suomen Kennelklubin aikakauskirjat, 1896 - 1935
Suomen Kennelklubin Vuosikirjat I - XXII
Suomen Kennelliiton vuosikirjat I - VII
Ajokoiramies 1962 -

METSÄSTYS NURMEKSESSA

 

Nurmeksen ympäristössä oli suunnattomia ja laajoja erämaita, joita ensimmäiset tänne tulleet asukkaat käyttivät elatukseen ja varallisuuden hankkimiseen. Pyyntielinkeinojen

tärkeyteen viittaa vuoden 1637 maakirja luetellessaan koirat, teräsjouset, verkot, nuotat ja veneet tuottavan omaisuuden joukossa. Jalkajousi säilytti asemansa aina 1700 luvun lopulle ja oli 1600 luvulla ainoa metsästyksessä käytetty ampuma-ase. Verotuksessa sen

äyriluku oli 36, koiran 30. Jousi oli käytetyin ase pikkuriistan pyynnissä. Etenkin oravia sillä oli kätevintä pyytää, sillä nuoli oli tylppä ja paksupäinen, joten oravan nahka ei mennyt pilalle. Ansoja käytettiin lintuja ja jäniksiä pyydettäessä. Tärkeimmät pyydykset olivat rihmat, joita viritettiin jänisten poluille. Ansapaikat kuuluivat jatkuvasti niille pyytäjälle, niin ettei vieraalla ollut samoille seuduille asiaa. Sen sijaan suurriistaa pyydettiin keihäin ja kirvein. Silloin käytettiin useampia miehiä riistan kaadossa, sillä karhun kaato oli vaarallista, ja hirven ja peuran ajo väsytti pian yhden miehen. Susia pyydettiin kuopilla, jotka oli ohuelti peitetty ja varustettu syötillä, niin että susi tavoitellessaan syöttiä putosi peitteen läpi kuoppaan. Ketut otettiin yleensä pesästä pentuna ja kasvatettiin aikuisiksi, jolloin nahasta sai täyden hinnan. Metsästyksessä oli siis 1600-1700 luvuilla päätekijänä turkisten hinta. Ruokakysymys oli vasta toisella sijalla-tosin kyllähän hirvestä saatiin lihaa pitkäksi aikaa.

 

Metsästys menetti elinkeinona merkitystään 1700-luvun loppupuolella, sillä turkiseläinten kannat vaihtelivat ja vähenivät ajan mittaan. Metsästyksen merkityksen vähenemistä kuvastaa sekin, että 1700-luvun verollepanossa ei jalkajousta otettu enää huomioon. Muuta pikkuriistaa pyydettiin edelleen ansoilla ja rihmoilla ja aseetkin alkoivat tulla jo mukaan. Rihma ja ansatiet olivat edelleen hyvin tärkeitä. Niinpä Nurmeksen syrjäkylissä, kuten Mujejärvellä, näitä ansateitä pidettiin niin tärkeinä, että ne luettiin talon kiinteään omaisuuteen kuuluviksi. Myös rautapyynti alkoi yleistyä, ja niinpä kettuja pyydettiin

raudoilla ja ketun jalkapuulla; myös koiria alettiin käyttää jäljityksessä. Pesäpyyntiä harrastettiin edelleen. Nurmeksen metsissä liikkui tuohon aikaan enimmäkseen punakettuja - tosin joskus saatiin ristikettujakin. Turkikset, jopa oravien ja jänisten nahat muodostivat tärkeän tulolähteen muutamille onnekkaille, jotka osasivat pyyntitaidon. Esimerkiksi mainitaan Pekka Kortelaiselle v. 1801kertyneen 57 jäniksen ja 7 oravan nahkaa. Suurriistaa pyydettiin samoilla menetelmillä kuin aikaisemminkin. 

Peurojen vähenemisen takia annettiin1764 annettiin ensimmäinen rauhoitusmääräys, jonka Pielisen puolen historia tuntee. Peurat rauhoitettiin sen talven ajaksi. Peuroja pyydettiin myös aitojen avulla. Se oli sellainen pyyntitapa, että aitaan jätettiin aukkoja sinne tänne ja näihin aukkoihin oli viritetty nuora, jota koskettaessaan peura laukaisi suuren jousen. Tämä saattoi liikkeelle nuolen, joka oli asetettu niin, että se osui nuoraa koskettavaa peuraa. Tässä pyyntitavassa oli yksi heikkous: se ei nimittäin “tuntenut”, mikä eläin nuoraa kosketti. Niinpä vuoden 1775 talvikäräjillä oli esillä tapaus, jossa syytettiin kolmea palomäkeläistä miestä siitä, että heidän aitansa oli tappanut kaksi hevosta kettulanmäkeläisiltä miehiltä. Karhuja alettiin pyytää myös haaskoja käyttämällä, koska aseen käyttö mahdollisti sen. Ensimmäinen maininta metsästykseen käytetystä talonpojan aseesta löytyy vuodelta 1751. Pyssyseppänä mainitaan viekiläinen Paavo Heikura. Tapporahaa ryhdyttiin maksamaan , kun petojen aiheuttamat vahingot lisääntyivät. Viimeinen suuri karhunkaataja oli Nurmeksen seudulla ollut kruununtorppari Pekka Lasanen Kuohatista. Hänen mainitaan kaataneen miehuusvuosinaan 29 karhua. Hänen sanottiin käyttäneen kaikenlaisia aseita - jopa pelkkää seivästä.

1800-luvun lopulla pyyntielinkeinojen merkitys väheni entisestään, mutta ruokavalion rikastuttajana metsästyksellä oli ollut oma merkityksensä. Karhuista oli riesaa etenkin 1870-luvulla. 1872 mainitaan niitä olleen laumoittain ja niiden kynsissä menetti pitäjän itäosissa henkensä 30 lehmää. Karhujahtiin yritettiin saada miehiä lupaamalla 200 mk:n tapporaha karhusta. Tämäkään ei jaksanut houkutella miehiä metsälle. Tästä asiasta kirjoitettiin sanomalehdissäkin. Eräskin kirjoittaja lupasi, että karhut kaadettaisiin seuraavana laskiaisena ja tapporahat pantaisiin kansakoulukassaan. Karhut jäivät kuitenkin kaatamatta ja seuraavana kesänä jäi jälleen kymmeniä lehmiä karhujen hampaisiin. Valtiopäivämies Mikko Heikura ehdottikin, että pitäjän sinettiin laitettaisiin karhun kuva, koska niitä kuljeskeli saloilla enemmän kuin lehmiä.

Vuonna 1874 karhut saattoivat ahdistella jopa hevosta kyntäjän edestä. Petojen hävittämiseksi järjestettiin oikein suurajo kahden pitäjän voimin, mutta saaliiksi saatiin vain yksi jäniksen poika, orava ja käärme. Karhut kuitenkin hävisivät itsestään ja 20 vuoteen niistä ei ollut riesaa. Vuonna 1903 ilmestyi susia Jokikylän tienoille ja siellä meni hyviä ajokoiria susien suihin. Uskaltautuipa eräs susi Nurmeksen kauppalaankin ahdistelemaan koiria. Tätä sutta metsästettiin kolme päivää ja se saatiin saarretuksi Kynsisaareen, jossa se sai erään metsämiehen haulikosta itseensä, mutta osuma oli ollut heikko, joten susi jatkoi matkaansa. Tämä susi saatiin saarretuksi 27.1 1903 ja seuraavana päivänä O.W. Timonen sai suden ammutuksi. Se oli ollut nuori, painanut 35 kg ja ollut 160 cm pitkä.

Vuonna 1913 karhuja oli taas runsaammin. Kunnanlääkäri Edvart  Backberg, joka oli innokas metsämies ja eränkävijä, ampui tuona vuonna erään karhun haaskalta Nurmeksen läheisyydestä. Myös metsänhoitajat harrastivat vahinkoeläinten pyyntiä. Vuosina 1917-1921 esiintyi susia jälleen runsaammin.

Pienriistan metsästys oli 1800-luvulla lähinnä ansapyyntiä. Sillä oli jopa taloudellistakin merkitystä, koska saalista riitti usein myytäväksikin. Markkinahinnoissa oli tarkoin määrätty jänisten, teerien ja metsojen hinnat.

 

Syksyllä 1880 ilmestyi ensimmäinen rajoitus tälle metsästykselle, sillä tuolloin kiellettiin lintujen pyynti sulan maan aikaan. Tämä johtui siitä, että saalis ennätti pilaantua ennen pakkasia. Vuonna 1900 Kuopion metsänhoitoyhdistys ehdotti jänisten ansapyynnin kieltämistä joko kokonaan tai ainakin lumien ajaksi. Nurmeksen kuntakokous asettui tätä ehdotusta vastaan, sillä se olisi estänyt jänisten saannin köyhällistöltä siksi, että heillä ei ollut ampuma-aseita eikä ajokoiria. Lisäksi jänikset olisivat lisääntyneet saloseuduilla haitaksi asti. 

 

Ansapyynti lopetettiin kuitenkin lainsäädäntöteitse yleisen mielipiteen pitäessä sitä läinrääkkäyksenä. Tämä lopetti tuon joskus tuottoisankin ammatin, sillä ansoista saatua riistaa ei sen jälkeen voinut tuoda markkinoille, eikä pyssymies päässyt niin runsaisiin tuloksiin, että olisi voinut myydä pois isompia eriä. Metsästys väheni näin kotitarpeen tyydyttäjäksi ja harrastukseksi. Ansapyynnin kieltämisen jälkeen ajokoirat alkoivat  Nurmeksessa yleistyä kovasti, esimerkiksi Ylikylään tuli ajokoiria runsaasti.